Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tintti

Taso: 4.

Hoidokit: Belle Reve ja Velaro

 31.12.2017  2.1.2018  14.1.2018

Varusteet:

Belle Reve:
• Pinkki hoitosetti
• Pinkkimusta riimunnaru salmiakkikuviolla
• Pinkkimusta nylonriimu
• Joululoimi
• Oranssi heijastinriimu

• Ruskea yksivärinen riimunnaru
• Oranssi heijastava ratsastusloimi
• Heijastinlenkit jalkoihin
• Mustapinkki ulkoloimi
• Pinkit turparemmittömät
• Mustat kumitutit
• Musta yleissatula
• Pinkit turvajalustimet
• Pinkki yleishuopa
• Pinkit neoprensuojat
• Mustat kumibootsit
• Hiihtoratsastusvaljaat
• Tonttulakki hevoselle

• Joulusuojat
• Jouluhuopa
• Mustat meksikolaiset
• Pinkki timanttipanta
• Pinkit kumitutit
• Mustapinkki martingaali
• Musta estesatula
• Satulavyö vatsapanssarilla
• Pinkki estehuopa
• Hevosshamppoo
• Pinkki naruriimu

• Pinkkivaaleanruskea riimunnaru salmiakkikuviolla
• Pinkkivaaleanruskea talliloimi
• Vaaleanruskeat hackamoret
• Ohjasajosetti
• Pinkit etujalansuojat
• Pinkit takajalansuojat
• Kylmäyskääreet
• Häntäheijastin
• Suitsi-/riimuheijastinsetti
•Punainen timanttiotsapanta
• Selvitysspray

• Letityskuminauhapussi
• Kavioöljypurkki
• Mintunmakuinen herkkukeksipaketti
• Punaruskea nahkariimu
• Pinkki ketjunaru
• Valkoinen yleishuopa
• Valkoinen estehuopa
• Mustat hivutussuojat
• Satulasaippua

• Valjasrasva
• Hyönteisspray
• Ötökkähuppu
• Pinkki ötökkäloimi
• Valkoinen näyttelyriimu
• Pinkki näyttelytalutin
• Sadeloimi pinkillä maastokuviolla
• Kaulakappale sadeloimeen
• Neonpinkit pintelit
• Pinkki silatyyny
• Valjakkovaljassetti
• Mustat ajosuitset

• Pinkit takasäärisuojat
• Pinkit polvisuojat
• Pinkit koppakärryt
• Reki
Pinkki Moonlight-loimi

Pinkkimusta Moonlight-otsapanta
Pinkki Moonlight-huopa
Kaulanaru

Velli:
• Sininen hoitosetti

• Tummanruskea ketjunaru
• Sininen nylonriimu
• Sininen walker-loimi
• Tummmanruskeat remonttisuitset
• Otsapanta hevosen nimellä
• Kirkkaansiniset LG-kuolaimettomat
• Tummanruskea lätkäsatula
• Sininen yleishuopa
Sininen Moonlight-loimi

Siniruskea Moonlight-otsapanta
Sininen Moonlight-huopa
Ruskeat jännesuojat
Siniset neoprenbootsit
Lampaankarvapehmustesetti suojiin

Rahat: 599vr, 2 lahjakorttia

Vieraskirja  

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Viestisi tarkastetaan ennen julkaisua
Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme plus kuusi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Katatu

23.01.2018 08:27
Hei!
Miisa kysyi, haluaisitko astuttaa Belle Reven Dragostea Din Teillä?

Nimi: Tintti

18.01.2018 19:22
ajokortti osa 1 - teoria

Hyppelehdin innoissani kevyessä lumisateessa kohti tallia. Sen lisäksi, että lunta tulisi vihdoin lisää olemattoman loskan lisäksi, olin päässyt suorittamaan ajokorttia! Olin hankkinut Revelle koppakärryt - ihanan pinkit tietysti - ja reenkin talven ajeluja varten! Ensimmäisellä kerralla oli kuitenkin vasta teoriaa, mutta olin innoissani siitäkin. Sen jälkeen menisin moikkaamaan Reveäkin!

-Moikka! Täsmälleen ajoissa, Katatu virnisti astuessani sisään kerhohuoneeseen.
-Hah! irvistin takaisin istahtaen samalla pöydän ääreen.
-Muita kurssilaisia ei nyt juuri tähän teoriaan päässyt, mutta saattaa olla, että muilla kerroilla on lisää porukkaa, Katatu hymyili ja naputteli kuulakärkikynällä pöytää.
-No, kerropas vaikka ensin, mitä sä haluat tältä ajamiselta. Perus höntsäilylenkkejä vaiko kunnon ravikisoja? Reve kyllä sopii kokonsa ja rakenteensa puolesta hyvin poniraveihinkin, Katatu aloitti. En ollut kuvitellut teoriaa näin kiinnostavaksi, pikemminkin tylsäksi jaaritteluksi, joka oli vain pakko hoitaa pois alta. Sitä se ei todellakaan ollut.
-Nnoo, kyllä mä ainakin aluksi ajattelin vaan jotain rändömiä, mutta voishan poniravejakin koklata, kunhan saan varusteet hommattua, hymähdin olkien kohautuksella tehostettuna.

Kun olimme omia suunnitelmiani käyneet läpi, oli aika aloittaa varsinainen teoriaosuus. Minulle ei kuitenkaan tullut tylsää, sillä Katatu väänsi jatkuvasti mukaan huonoja vitsejä ja kaksimielisiä kommentteja kaikesta mahdollisesta. Muutama hoitajakin käväisi pikaisesti kerhohuoneessa, mutta emme jääneet moikkauksia enemmän juttelemaan.

-Eli mikä se peitsari taas olikaan? kysäisin ties kuinka monennen kerran. Katatu facepalmasi, kun en millään meinannut oppia kaikkia hankalia ravitermejä, mutta selitti sitten, että se oli ollut hänellekin aluksi hankalaa. Monen vuoden jälkeen ne kuitenkin muistuivat helposti mieleen, kun vielä aktiivisesti valmensikin ravihevosia ja -poneja kaikillä tasoilla. Ehkä en peitsaria oppisi, mutta mikäpäs siinä.

Keskustelu alkoi jo kääntyä hulluuden puolelle arvuutellessani Katatun ikää ja tämän nauraa rehottaessa kippurassa. Silti oli vielä käymättä monte eli raviratsastus läpi. Minun pitäisikin heti ostaa Revelle montevarusteita, se vaikutti todella kiinnostavalta lajilta! Katatukin sai itsensä kerättyä kasaan ja pystyi taas selittämään. Kunnon mökkihöperöt, teoria olisi pitänyt hoitaa ulkona!

-Okei, huomenna sitten jatketaan varustamisella käytännössä! Katatu virnisti vielä, ennen kuin huikkasin heipat hänelle ja lähdin hakemaan Reveä tarhasta. Sieltähän poni köpöttelikin iloisesti päristen vastaan ja heilautti päätänsä karistaakseen lumet paksusta hamppuharjastaan. Minä hymyilin sille ja pujahdin aidan ali ponin luo. Se tunki turpansa tietysti taskuihini herkkujen toivossa. Toivoton tapaus!

Kyllä tämä tästä vielä lähtisi sujumaan!

Vastaus:

150vr

Nimi: Tintti

14.01.2018 16:36
Vaikka nyt olikin talvi, kävi laitumella silti kuhina. Varsoja oli tullut lyhyessä ajassa monta, yli kymmenen. Olin jo liikuttanut Reven juoksuttamalla, sillä vaikka pystyinkin jo kävelemään normaalisti, ei nilkkani vielä kestänyt ratsastusta. Ponitamma oli juossut innolla virtoja pois ja myös saanut minut kastumaan pesun aikana... Kunnon Riiviö isolla R:llä, mutta silti niin hellyyttävä pieni ponitamma. Olin juuri vienyt Reven tarhaansa ja nyt kuljin kohti laitumen aitaa, jolla roikkui ja pari hoitajaa varsoja ihastelemassa.

-Moi! huikkasin tytöille, joiden päät kääntyivät yhtä aikaa. Miisa, Pörri, Juppu ja Maisa, luettelin päässäni hoitajakaverien nimet.
-Moi! Tuliksää varsoja kattomaan? Pörri virnuili. Virnistin takaisin ja nyökkäsin pienesti. Lähellä aitaa Maisan sormia nuuhki pieni ja pörröinen irlannincobvarsa, jonka riimua oli purtu rikki - kenenköhän toimesta?
-Ootko sä jo nähnyt pikku-Leevin? Miisa leperteli varsaan viitaten.
-Dumbo on taas rikkonut sen riimua, Pörri mutisi. En vielä hirveästi tuntenut varsoja, mutta Dumbo oli arvatenkin muita isompi friisiläisvarsa, joka parhaillaankin jahtasi hampaat kalisten ruunikkoa pikkuvarsaa.
-Siellä se taas riepottaa Kinyagoa, porukan arinta, Juppu huokaisi. Suloinen kirjava tamma lähestyi minua varovasti. Ojensin käteni sen nuuhkittavaksi ja nauroin, kun varsa alkoi hamuta sormeani!
-Loca tykkää susta! Miisa hihitti. Loca, söpö nimi.

Roikuimme aidalla vielä pitkään ihastelemassa pilvetöntä taivasta, jota vasten puut piirsivät tummia kuvioita ja lumessa hyppeleviä varsoja, jotka vähän väliä kaatuilivat kompastututtuaan honteloihin jalkoihinsa. Opin tuntemaan monia varsoja paremmin - aran, mutta hirmuisen uteliaan Texasin, jonka karva oli pörröisen pilkullinen ja pikkuisen, mutta pippurisen Timotein eli kotoisasti vain Timpan. Pikku-Leevi pyöri eniten aidalla, joten siihen myös tutustuin parhaiten. Se oli niin suloisen pehmeä!

Kun Jupulle - jolla ei ollut kunnon toppatakkia mukana - alkoi tulla kylmä, menimme kaikki kerhohuoneeseen jatkamaan jutustelua ja syömään suklaakeksejä, joita Maisa oli tuonut mukanaan. Keitimme myös kaakaota kaapista löytyneestä kaakaojauheesta. Se oli tainnut mennä vanhaksi ja pari vuotta sitten, mutta ihan hyvältä se maistui! Kaakao lämmitti ihanasti kylmän pakkassään jälkeen ja Miisan surkeat vitsit saivat minut nauramaan niin, että poskiin sattui. Pienet alkeistuntiratsastajat katselivat meitä kummastuneina piipahtaessaan hakemassa lainakypärää tai käydessään vessassa.

Vähän ajan päästä Jupun piti lähteä kotiin ja Maisan liikuttamaan uutta hoitsuaan, Kometia, jonka hän oli kertonut olevan lumoavan valkoinen islanninhevosori, Ruotsista tuotu. Sellainenkin oli varmasti ihana hoitsu, mutta juuri nyt Reve riitti minulle vallan mainiosti. Olin toki katsellut kaihoten uusia hevosia, joita tuntui tulevan koko ajan, mutta en ollut varma... Suurin osa meni aina nopeasti ja jäljelle jäivät vain ne haastavimmat ja äksyimmät joita kukaan ei halunnut.

-Tintti? Tintti! TINTTI! hätkähdin haavemaailmastani takaisin todellisuuteen Miisan huutaessa nimeäni. Katatu oli ilmestynyt ovenrakoon ja hän selitti kaipaavansa apua hevosten tarhaan viennissä. Virnistin Miisalle ja nappasin oranssin toppatakkini naulakosta. Kiiruhdimme satulahuoneen kautta talliin, jossa Katatu osoitti meille, kenet meidän pitäisi viedä ulos. Lähes kaikki olivat niitä ilkeitä hoitajattomia hevosia ja sellaisen minäkin sain talutettavaksi. Velaro oli sen nimi ja se oli kuulemma Texasin isä. Oi, olisikohan sekin ihanan pilkullinen appaloosa...

Kyllä se oli. Kaunein mitä kuvitella saattoi, sen karva oli sileäksi klipattu ja puhtaanvalkoinen, mutta vähän kuin joku olisi mustalla pensselillä roiskinut siihen pilkkujä joka puolelle. Päässä pilkkuja oli eniten, kun taas pepun päällä oli vain muutama suurempi läiskä. Ori yritti kuopia heiniä olkikuivikkeiden alta. Kutsuin hellästi sen nimeä, joka sai pilkullisen luimistamaan korvansa. Hetkeksi olin jo ehtinyt unohtaa sen olevan hapan, niin kaunis ori oli. Ei se ollut edes hirmuisen paljon Reveä korkeampi. Pidin siitä heti, sen tummat, ilkikuriset silmät lumosivat minut.

Ravistin päätäni. Mitä minä oikein ajattelin? Tintti ja Velaro, ei siitä tulisi mitään. Vai tulisiko sittenkin? Aina saattoi haaveilla, mutta heräsin taas karuun todellisuuteen, kun menin pyydystämään appaloosaa ja se tallasi varpailleni. Aih! Yritin sanoa sille "ei" niin reippaasti kuin pystyin, mutta minulla oli silti pala kurkussani. Saisin varmaankin ison mustelman. En tiedä mitä tapahtui, mutta Velaro seisoi lopun aikaa kiltisti, kun ujutin riimun sen päähän. Katatun tullessa laittamaan oriille loimea, se käänsi taas korvansa luimuun, kuten aluksikin.

Mietin asiaa, kun Velaro löntysti vierelläni kohti tarhaa. Puristin riimunnarua rystyset valkoisina, mutta ori ei tehnyt mitään. Vaistosiko se, että olin vielä arka sen kanssa? Vai oliko taluttaminen sen mielestä vain ihan ok? Jäin pohtimaan ensimmäistä vaihtoehtoa. Oliko tämä jokin enne? Pitäisikö minun sittenkin kysyä Velaroa hoitsukseni? Reve oli kuitenkin paljon kiltimpi, mutta sinänsä halusin haastetta ja lisää kapasiteettia hevoselta... Tintti ja Velaro, ehkä sittenkin.

Kun olin vienyt vielä kiltin Texter-ponin tarhailemaan, jäin järjestelemään riimuja Katatun lähettyville. Pitäisikö minun kysyä? Vaiko sittenkin ei. En tiennyt mitö tehdä! Vaikka jokin pieni järjen ääni sisälläni huusi eitä, päätin silti kyllä.
-Ömm... Katatu? kysäisin hiukan nolona. Mitä noloa tässä oli?
-Noh? Mitä nyt? Katatu hymyili iloisesti, kuten aina.
-Niin että saisinko... alkaa hoitamaan... Velaroa? puuskahdin. Kivi vierähti sydämeltäni.

Vastaus oli myöntävä. Tintti ja Velaro, kyllä.

Vastaus:

290vr

Nimi: Tintti

04.01.2018 12:12
Nilkkani oli murtunut putoamisessa, mutta pahemmin ei onneksi ollut käynyt. Minulla oli kyynärsauvat vielä tukenani, mutta halusin silti ehdottomasti tallille Reveä moikkaamaan. En ollut sille silti ollenkaan vihainen, olihan tamma hermostunut ihan toden teolla! Äitini pudotti minut tallille, mutta tein selväksi pärjääväni muuten yksinkin.

Saatuani vaivoin tallin oven avattua, naamalleni pölähti ihana hevosentuoksu. Kasvoilleni nousi hymy, kun kinkkailin kepeilläni pitkin tallikäytävää. Juuri kukaan ei ollut sisällä, olihan ulkona nyt ihanan kirpeä pakkassää. Yksi vaalean kermanvärinen akhal-tekeltä näyttävä ori kuitenkin kurkisteli innoissaan karsinanoven yli. Kurotin silittämään sen silkkistä turpaa.

Samassa tuttu hahmo ilmestyi hevosen toiselta puolelta - Nala!
-Moi, mitäs sulle on käynyt? tyttö kummasteli. Meistä oli tullut jo hyvät ystävät!
-Nääh, muistathan sä ne kisat? virnistin ja nojauduin karsinan oveen.
-Mitäs sää sitten täällä aattelit puuhata? Nala tiedusteli.
-Tuskin ainaskaan ratsastaa, naurahdin. Samassa Nalan kasvoille syttyi innostunut hymy.
-Sähän voisit ratsastaa Hunterilla! tyttö innistui viitaten vierellään seisovaan oriin.
-Hmmm... mutisin, mutta suostuin lopulta.
-Mulla on kato vikellysvyö ja semmosta, ei tarvi satulalla mennä! Nala hymyili.

Nala oli jo harjannut ratsunani toimivan Hunterin läpi, ori oli kuulemma rauhallisin kaikista Nalan hoitsuista ja vaikka vikellykseen sen rahkeet eivät riittäisikään, sopisi kermanvärinen hevonen varsin mainiosti "vammaisratsastukseen", josta olimme Nalan kanssa saaneet hirveät hepulit. Hän haki vikellysvarusteet ja minä sain kantaa suitsia - joista olimme irroittaneet ohjat - ja juoksutusliinaa.

Rapsuttelin lupsakan oloista Hunteria samalla kun Nala taidokkaan ripeästi varusti oriittaan. Akhal-teke oli kuitenkin selvästi varuillaan kanssani, mutta Nala oli uskonut, että kunhan hän vain olisi paikalla, kaikki sujuisi hyvin. Lähtiessämme taluttamaan Hunteria kentälle, tajusin, etten ollut vielä moikannut Reveä, joten kinkkailin vielä tarhoille Nalan suunnatessa kentälle lämmittelemään Hunteria.

Reve hörähti iloisesti huomatessaan minut ja ravasi terhakkaasti tarhan portille. Kurotin koskettamaan rakkaan ponin turpaa. Kuiskin sen korvaan rauhoittavia sanoja ja selitin, etten ollut vihainen sille. Sehän oli ollut onnettomuus! Reve puhalsi lämmintä ilmaa naamalleni, joka sai minut nauramaan. Olihan se nyt maailman paras poni, en ikinä vaihtaisi sitä kehenkään!

Meidän piti pinota kaksi jakkaraa päällekkäin, jotta pääsisin nousemaan selkään, mutta huojuva torni ei onneksi kaatunut. Hunterin selkä ei ollut yhtä leveä kuin Revellä, mutta leveä kuitenkin. Minua ei juurikaan pelottanut, vaikka hevonen olikin tuntematon, sillä Hunter ei yhtään hermoillut. Nala maiskautti hevoselleen varovasti ja se lähti liikkeelle, minun puristaessani tiukasti vikellysvyön kahvoja.

Hunterin askeleet olivat ihanan tasaiset, eivät yhtään niin tikittävät kuin Revellä. Hymyillen keinuin puolelta toiselle oriin varmassa selässä, Nalan kulkiessa reippain askelin vieressämme pysyäkseen hevosen vauhdissa. Maahan oli hiljalleen alkanut leijailla lunta ja miltei tuskin unohdin, että nilkkani oli murtunut. Niin vapauttavalta tuntui istua taas hevosen selässä.

Kokeilimme myös ravia, vain todetakseni kuinka ihanan pehmeät askeleet Hunterilla olivat. En pomppinut selässä ollenkaan, mukauduin vain rennosti ratsuni liikkeisiin ja suljin silmäni. Nala nauroi iloisena ideansa onnistumiselle. Laukkaa varten Nalan oli siirryttä juoksuttamaan Hunteria vierellä kävelemisen sijaan. Minua ei silti jännittänyt yhtään, vaikka ori olikin ainakin 25 senttiä Reveä korkeampi.

En voinut olla kiljumatta riemusta, kun Hunter keinahti laukkaan. Sen harja hulmusi ja piiskautui vasten kasvojani, mutta ori ei onnistunut kohottamaan päätään korkeammalle sivuohjien takia, jotka Nala oli sille pukenut. Matkaratsastussuitsien ohut, naruntapainen turparemmi, jota ravureillakin käytettiin, heilui hauskasti puolelta toiselle. Hunterin kieli roikkui ulkona, joka sai Nalan nauramaan mukanani.

Mikään ei kuitenkaan kestänyt ikuisuutta, joten pian Nala ohjasi Hunterin kaartoon kentän keskelle. Valahdin oriin kaulalle ja halasin sitä lujaa. Hukutin akhal-teken taputuksiin ja hymyilin Nalalle. Sitten laskeuduin äärimmäisen varovaisesti alas selästä ja Nala toi keppini minulle. Hunter pärskähti ja katsoi meitä hölmistyneenä. Hupsu hevonen!

Ei kannata pelätä uusia kokemuksia, koska useimmiten niistä seuraa jotain hyvää!

Vastaus:

290vr :)
Tarinoissasi on aina sopivasti kuvailua, eikä kirjoitusvirheitä juuri lainkaan. Hyvin virheetöntä tekstiä, jatka samaa rataa! :D

Nimi: Tintti

02.01.2018 12:46
Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
Että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat hällä takana,
Mut' kuka uskois et' on olemassa surullisia keijuja?

Reve hörähti hiljaa ja puhalsi lämmintä ilmaa pakkasen kohmettamille käsilleni. Sen paksu karvapeite kiilsi aamuauringon koko ajan lisääntyvässä valossa. Maidonvaalella taivaalla leijui muutama pilvenhattara, jotka olivat värjäytyneet suloisen vaaleanpunaisiksi. Suljin silmäni ja annoin tuulen kuljettaa avonaisia hiuksiani. Vastasatanut lumi narskui saappaideni alla.

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois
On paratiisi täällä meillä päin
Vaan ei aina kaikki koe sitä näin

Haaveissani aukenisi kesäinen, värikäs kukkaniitty, jolla kimalaiset pörräisivät ja jota lämmin tuuli pyyhkisi. Reve pärskähtäisi innoissaan ja heilauttaisi päätään. Sen ohuenohut kesäkarva kiiltäisi kullanvärisenä ja pituutta kasvanut hamppuharja laskeutuisi hiukan kiharaisena ponin kaulalle. Minä taputtaisin Reven kaulaa hymyillen.

Kaikkialla huokausten kera toistettiin
Miksi se yhden hengen vaati, ennen kuin me muistettiin
Ois paratiisi meillä täällä näin
Jos elettäisiin aina lähekkäin

Antaisin Revelle kevyet pohkeet paljailla, kesän ruskettamilla pohkeillani ja se korskahtaisi, lähtisi laukkaamaan halki niityn. Tuuli suhisisi korvissani ja saisi minut nauramaan heleästi. Kurmastuisin lähemmäs vasten Reven kaulaa ja antaisin sen hackamorejen ohjien valua pitkiksi. Me laukkaisimme yhdessä auringonlaskuun...

// vähän erilainen tarina tällä kertaa :3

Vastaus:

Voi, aivan ihana tarina. :3 Sait luotua tosi ihanan tunnelman <3
200vr

//Unohdin täysin litätä sinulle tästä Kesäfiilistelijä-merkin!

Nimi: Tintti

31.12.2017 09:51
Tallin painava ovi narahti astuessani sisään. Oli hiljaista, hiirenhiljaista, kuului vain hevoten unenpöpperöisiä hörähdyksiä ja eilen puhdistamieni johdpureiden kopinaa tallikäytävällä. Olin muutenkin siistinyt asua kisapäivää varten - mustapinkit ruuturatsastussukat, vitivalkoiset ratsastushousut ja pinkki kauluspaita sopivat täydellisesti tiimimme väreihin. Olin innoissani, mutta silti hiukan jännittynyt.

Hevoset olivat vielä sisällä syömässä aamuruokiaan, joten minun ei tarvinnnutkaan hakea Reveä ulkoa. Kuljin tallikäytävän läpi satulahuoneeseen, jossa huomasin Katatun pöydän ääressä.
-Moi! Mitäs juonit? virnistin leikkisästi.
-Ratapiirrostahan mä, kohta pitäis mennä kokoamaan esteet. Sähän oot aikasin liikkellä, kisoihin on varmaan reilu kolme tuntia! Puheen alku oli mutinaa, mutta lähti siitä sujumaan. Avasin reppuni ja aloin kiskomaan suojahousuja jalkaani.
-Noo, mä putsaan ensin varusteet, sitten pesen ponin ja sitten vasta päästään varustukseen. Ja otsatukan ehkä letitän, mutta muuten saa harja jäädä vapaaksi, intoilin.
-Jaaha, tuskin kaikki noin tarkasti valmistautuu, mutta hyvä vaan jos oot ahkera! Katatu hymyili.
-Kato mä oon hankkinu valkosen huovan ja selvitysspraytä ja nahkariimunkin! esittelin kisoja varten ostamiani varusteita.
-No mutta, mä meen tästä kentälle, lykkyä tykö!

Vetäisin vielä hupparin paitani päälle, olihan se T-paita, niin voisi tulla kylmä, mutta perimmäisin syy oli likaantumisen estäminen. Istahdin satulahuoneen lattialle ja kokosin tarvitsemani varusteet kasaan - valkoinen estehuopa, sillä esteluokka oli ensimmäisenä, musta estesatula vatsapanssarilla, joka tosin kaipasi kiillotusta, yhtä lailla pesua tarvitsevat mustat meksikolaissuitset, ihana mustapinkki martingaali ja uudenuutukaiset, kiiltävänmustat hivutussuojat, joiden kaveriksi laittaisin vielä bootsit - ne mustat tietysti, nyt kuului olla hillitty.

Minun olisi tietysti kuulunut ostaa omat puhdistusvälineet varusteille, mutta olin keskittynyt vain hevoseen. Tyypillistä. Kukaan ei onneksi ollut paikalla näkemässä, kun röyhkeästi lainasin tallin satulasaippuaa puhdistusurakkaani. Ikä ja terveyshän siinä toivottoman pitkässä operaatiossa meni, mutta nyt kiillettäisiin ja kunnolla. Olihan se kuitenkin aika palkitsevaa nähdä puhtaat varusteet edessään rivissä lattialla ja kerätä ne kokoon pesuboksille viemistä varten.

Huojuva torni - siis varustekeko - sylissäni horjuin pesuboksille jonka eteen asettelin kaikki tarvitsemani asiat - myös harjapakin. Hiukan sivummalle viikkasin siististi Reven talliloimen, nahkariimun ja ketjunarun, niitä voisi käyttää vaikka jäähdyttelyssä tai pidempien luokkien välissä. Olin ottanut myös pinkin satulahuovan mukaan, sen voisi laittaa vaikka maastoesteille.

Sitten nappasin käteeni Reven arkisen, pinkkimustan nailonriimun ja salmiakkinarun, jotka käsissäni lampsin ponin karsinalle. Tamman turpa hamuili herkkuja taskuistani, kun ujutin riimun sen pörröiseen, orastavan talvikarvan peittämään päähän. Piikkisuka pääsisi taas tositoimiin, mutta ensin olisi pesun aika. Katatu oli varoitellut Reven innostuvan pesuista ja yrittävän napata letkua suuhunsa, mutta mielikuva siitä oli saanut minut vain nauramaan! Ponin kavioiden kopina rikkoi hiljaisuuden taluttaessani sitä kohti pesupaikkaa.

Säädin veden sopivalle lämmölle ja aloin suihkuttelemaan Reveä puhtaaksi, lähinnä kuraisia jalkoja. En käyttänytkään shamppoota kuten olin ajatellut, joten purkki sai lojua toimettomana harjapakin pohjalla loppupäivän. Revehän innostui oikein tosissaan ja se nosteli jalkojaan samalla innokkaasti pärskien. Vesikin hiukan roiskui, mutta olin onneksi tajunnut siirtää varusteet turvaan.

Kun olin vähän kuivaillut Reveä hikiviilalla, kaivoin piikkisuan esiin ja aloin hinkuttamaan kuivunutta mutaa ja muuta sellaista pois ponin paksusta karvasta. Sain käydä varmaankin jokaisen harjan läpi, ennen kuin tamma näytti edes jokseenkin siedettävältä, mutta pehmeä suka tuntui aina pelastavan päivän. Sillä harjaamisen jälkeen poni oikein kiilsi! Hymyillen kaivoin vielä harjakamman esiin, jonka avulla selvitin hoitsuni jouhet ja lopuksi taituroin vielä suloisen letin ponin otsaharjaan.

Varustaminen oli kivoin puuha tähän mennessä, vaikka hevosen harjaaminen oli toki myös ihanaa. Asettelin huovan huolellisesti Reven selkään ja satulan sen päälle. Kiinnitin martingaalin kaulalle ja satulavyöhön. Vyön kiristyksessä poni tietysti pullisteli, mutta siihen jekkuun olin jo tottunut. Hymyillen avasin suitsien ristitykset ja tarjosin ponille kuolaimia, jotka se otti innoissaan vastaan. Kiinnitin vielä soljet ja pujotin martingaalien lenkit ohjiin kiinni. Ketjunaru pääsikin jo tositoimiin, sillä täytyihän minun taluttaa Reve kentälle!

Olin jo valmis, kun muita kilpailijoita alkoi valua talliin. Muutama moikkasi minua ja moikkasin takaisin, Nalaksi tunnistamani tyttö ilmoitti leikkisästi varaavansa pesuboksin. Hän osallistui esteluokkaan uljaalla Leonardo-orillaan, jonka koko tosin hiukan kavahdutti minua. Talutin Reven varovasti ulos tallista - nyt olisi mahtavan hyvin aikaa verrytellä!

Reve tuntui verkassa varsin kivalta, ei yhtään stressaantuneelta. Lämmittelin sen hyvin, ennen kuin kokeilin muutamaa hyppyä. Reve hyppäsi korvat hörössä ja täydellä innolla pieniä kavaletteja ja ristikoita. 30 sentin luokka ei olisi meille haaste eikä mikään. Kun muutkin alun starttaajat alkoivat pikku hiljaa hekin verrytellä, tuntui Reve kuitenkin jännittyvän. Kävelin monta kierrosta vapaata käyntiä, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Huolestuneena katsoin ensimmäisen ratsukon menoa radalla.

Kun lähtökello kilahti merkiksemme lähteä, ei Reve ollut yhtään sen enempää rauhoittunut. Se hirnui ja steppaili holtittomasti sinne tänne. Martingaali oli näppärä kapine, ettei Reven turpa olisi muksahtanut nenääni. Varovasti annoin tammalle pohkeita ja ohjasin sen kohti ensimmäistä estettä. Läheltä piti, ettei tamma olisi kaahottanut esteestä ohi, mutta sain kuin sainkin sen hyppäämään yli. Sillä hetkellä tavoitteekseni muuttui vain se, että pääsisimme radan kunnialla loppuun asti.

Pari seuraavaa estettä sujuivat samalla tyylillä, tosin toisesta taisi lähteä yksi puomi mukaan, kun Reve melkein kielsi. Seuraavana oli vuorossa pienen pieni okseri, joka kuitenkin kuumotteli minua toden teolla. Annoin ponille hiukan pohjetta, mutta se päättikin jarruttaa juuri ennen estettä niin vauhdikkaasti, että lensin kuin leppäkeihäs keskelle estettä. Pieni yleisö kohahti, mutta sitten en tajunnut ympärillä olevasta maailmasta enää mitään.

Kaikesta huolimatta olin silti Revestä hirmuisen ylpeä!

Vastaus:

300vr

Nimi: Tintti

17.12.2017 08:19
Reve tanssahteli vierelläni innoissaan, jättäen suloisen pieniä kavionjälkiä ohueen lumipeitteeseen. Taivaalta leijaili hiljakseltaan suuria lumihiutaleita, joista yksi laskeutui nenälleni saaden minut aivastamaan. Naurahdin ja taputin Reven lämmintä kaulaa - ponien kanssa puuhaillessa ei koskaan tullut tylsää!

-Mitäs me tänään tehtäisiin? kyselin itseltäni Reven karsinalla roikkuen.
-Hörr, vastasi onnelinen hoitoponini.
-Noh, musta tuntuu että koulutuuppailu ois aika tylsää, vaikka sullehan varmaan käy kaikki... Sain vastaukseksi taas iloista hörinää, joka ei kyllä auttanut päätöksenteossa. Sitten muistin nähneeni jonkun pojan hyppäävän esteitä kentällä taluttaessani Reveä sisään!
-Jos hypättäis? tuumin.
-Kun mulla on sulle ne ihan uudet estevarusteetkin!

Siispä tuumasta toimeen! Kiiruhdin satulahuoneeseen hakemaan ensin Reven harjat ja mustat meksikolaissuitset pinkillä timanttipannalla ja samanvärisillä kumituteilla. Seuraavalla kierroksella mukaan pääsivät vielä mustapinkki martingaali, kiiltävänmusta, nahkainen estesatula ja panssarivyö kolhuja estämään. Omia estesuojia en ollut vielä ostanut, joten oli tyytyminen pinkkeihin neoprensuojiin.

Harjasin ensiksi Reven huolellisesti läpi piikkisualla - muu ei pörröiseen karvaan oikein tepsinyt. Sitten oli vielä pehmeän suan vuoro siloittaa kaikki karvat tasaisiksi ja antaa maitokahvinväriselle karvapeitteelle vielä viimeinen kiiltosilaus. Puhdistin lopuksi Reven kaviot huolellisesti ennen varustusta.

Kun poni oli valmiina täydessä varustuksessa, nappasin hanskat ja kypärän karsinan edustalta raippaa tietysti unohtamatta ja kiinnitin riimunnarun Reven kuolainrenkaaseen, jotta sitä olisi helpompi taluttaa martingaalien kanssa. Lumisade oli jo hellittänyt, mutta pakkanen nipisteli edelleen poskia. En kuitenkaan halunnut mennä maneesiin, kun kentällä oli esteetkin valmiina.

Poika oli juuri keräämässä pientä ristikkorataa pois, mutta ehdin onneksi ajoissa huutamaan, että olimme itsekin tulossa hyppäämään. En ehtinyt kysyä edes pojan nimeä hänen jo viilettäessään talliin tummanruunikko poni perässään. Siirtelin esteitä vain kahdelle pitkälle sivulle - liian monimutkaista tämä ei sentään saisi olla. Pari kavalettia, muutama ristikko ja yksi pieni pysty erikseen diagonaalilla, jota voisi ehkä hypätä lopuksi.

Sitten kiristin vyön ja ponnistin jakkaralta kyytiin säästääkseni sekä omaani että Reven selkää. Poni pysyi kiltisti aloillaan säätäessäni jalustimia pari reikää lyhyemmiksi. Sitten aloitimme vapain ohjin käynnillä. Kävin myös näyttämässä Revelle esteet, ettei se pelkäisi niitä, vaikka tuskin tamma nyt sellaista tekisi.

Hetken päästä keräsin ohjat ja aloin tekemään muutamia voltteja ja ympyröitä saadakseni Reven taipumaan. Tamma taipui ehkä hyvin, mutta puski jatkuvasti sisälle eikä huomioinut ollenkaan sisäpohjettani - saati sitten ulko-ohjaa. Pian tämäkin kuitenkin saatiin sujumaan ja Reve suoritti tehtävät iloisen pirteästi reippaassa tempossa, joka ei tietenkään ollut haitaksi!

Seuraavaksi oli ravityöskentelyn vuoro. Aluksi Reve oli ponnistamassa ihan laukkaan asti, mutta pidätin sitä vain naurahtaen. Poni ravasi innoissaan pärskien ja sain keventää tiuhaan tahtiin pysyäkseni mukana tamman tikittävissä askeleissa. Harjoitusravista ei oikein tullut mitään, mutta treenasin myös kevyttä istuntaa aina pitkillä sivuilla.

Laukkatyöskentelyn jälkeen oli aika aloittaa hyppääminen. Siirsin Reven käyntiin ja annoin sen kävellä hetken, ennen kuin kokosin ohjat ja nostin ravin. Toisella pitkällä sivulla oli yksi ristikko ja sitä ennen kaksi kavalettia, toisella puomi ja sitten kavaletti-ristikkosarja. Ohjasin Reven ravissa kohti toista pitkää sivua.

Nousin kevyeeseen istuntaan juuri ennen estettä ja katsoin suoraan eteenpäin. Reve ponnisti ensimmäisen kavaletin yli niin vauhdikkaasti, että se ehti ottaa vain yhden laukka-askeleen ennen seuraavaa sokeripalojen päälle nostettua puomia, vaikka olin mitannut väliin kaksi askelta. Seuraava kahden askeleen väli sujui paremmin ja ristikon yli Reve leiskautti reippaassa laukassa korvat hörössä. Nautin ilmavirrasta kasvoillani ja vain nauroin, kun Reve päätti vetää kunnon pukkisarjan lyhyellä sivulla.

Reve hyppäsi niin innokkaasti ja olin itsekin tyytyväinen poniin, joten lopuksi ohjasin ponin vielä diagonaalipystylle, joka oli korkeudeltaan ehkä hiukan alle puoli metriä. Reve lähti hyppyyn yllättävän kaukaa, mutta se venytti itseään ilmassa tiikerin lailla ja pääsi kuin pääsikin yli! Kun vielä muistin nojata sisäjalalle, sain Reven vaihtamaan laukankin. Hieno poni!

Tallille palatessamme sekä ratsastaja että poni olivat väsyneitä, mutta onnellisia!

Vastaus:

290vr
Hyvä tarina jälleen kerran :D

Nimi: Tintti

10.12.2017 18:22
Istuin kerhohuoneessa puhelintani selaillen. Ylipaljon snäppejä kavereilta ja muutama tykkäys instakuvaani Revestä. Siinä olin pukenut tamman sen ihanaan joululoimeen ja omaan tonttulakkiini aiemmin tänään, mutta nyt minulla ei oikein ollut muuta tekemistä. Seinäkello tikitti ja himmeän lampun valokeilassa leijaili pölyä. Oli hiljaista, vain hevosten hörähdykset kuuluivat etäisinä tallikäytävältä.

-Vitsi olis kiva mennä hiihtoratsastamaab, kun on noin paljon lunta vieläpä! kuulin iloisen äänen ovelta. Ulkona tosiaan oli yli puolen metrin kinokset ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Pakkastakaan ei kuitenkaan ollut liian vähän...
-Hei mullahan on hiihtoratsastusvaljaat Revelle! innostuin ja katsoin tulijaan päin hymyillen.
-Oi vähänkö siistiä! Jos sä ratsastaisit ja mä hiihdän? tyttö virnisti iloisena.
-Okei, mun nimi on muuten Tintti ja hoidan sitä Reveä, hymyilin. Toinen oli selvästi innostuksissaan unohtanut esittäytyä.
-Kiva juttu, mä oon Nala ja hoidan aika montaa eri hevosta, joiden kanssa mä treenaan ahkerasti, tyttö esittäytyi. Isoja hevosia, huh!
-Mä tykkään enemmän poneista ja puskailusta, hymyilin.
-Mennäänkö jo?

Nappasin matkalla Reven harjat satulahuoneesta ja Nala sai tasapainotella varusteröykkiön kanssa. Hoitoponini oli jo sisällä ja nyt se hörisi malttamattomana ilmestyessäni tamman näkökenttään. Karsinaan astuessani Reve tuuppi heti ratsareideni taskuja, jotka olivat kuitenkin visusti kiinni, vaikka siellä ehkä jo kertaalleen pesukoneessa pyörineitä herkkuja olikin. Hymyillen tartuin pehmoiseen sukaan ja aloin liu'uttamaan sitä pitkin Reven pörröistä talvikarvaa.

Kun poni oli puhdas ja kaviotkin otettu, laskin Reven uudenuutukaisen, nahalta tuoksuvan yleissatulan sen selkään. Satulaan sopivat täydellisesti myös pinkki yleishuopa ja samanväriset, kirkkaat turvajalustimet. Heitin mustilla kumituteilla varustetut pinkit turparemmittömät tamman niskaan ja lopuksi se sai vielä pinkit neoprensuojat ja hiilenmustat kumibootsit jalkaansa, ettei poni teloisi itseään. Kun Reve oli varustettu, lähdimme kohti kenttää, Nala hiihtoratsastusvaljaita kantaen perässämme.

Verkkaisin ensin Reven kentällä ja vasta sitten lähtisimme metsään hiihtämään. Nala sai odotella portinvierustalla, kun kiristin satulavyön, mittasin jalustimet ja ponnistin ponin selkään. En ollutkaan ennen ratsastanut Revellä, mutta se tuntui todella ihanalta! Poni liikkui reippaasti eteenpäin - joskus ehkä vähän liiankin reippaasti - mutta se kuunteli myös pidätettä. Kulmiin se ei oikein ollut taipuakseen, mutta sitä ehtisi harjoitella!

Kun olin verrytellyt Reveä käynnissä molempiin suuntiin ja tehnyt muutamia ympyröitä sekä voltteja, siirryin kulmassa raviin, jonka tuomaa nostoapua ei kyllä olisi tarvittukaan, kun Reve singahti eteenpäin kuin sähikäinen, pienen pukin saattelemana. Horjahdin eteenpäin ponin kaulalle, mutta onnistuin hilaamaan itseni takaisin. Sen pienen välikohtauksen jälkeen ravityöskentelykin sujui moitteettomasti, vaikka harjoitusravi olikin hirmuisen pompottavaa, kiitos Reven ponimaisten ompelukoneaskeleiden.

Olimme juuri lähdössä pellolle päin hiihtämistä varten, kun tallin katulamput syttyivät - emme olleet edes huomanneet pimeän tuloa! Annoin Reven ohjat Nalalle ja kipaisin tallista tammalle hankkimani heijastinriimun, jonka pujotimme suitsien päälle, heijastavan ratsastusloimen ja vielä heijastavat jalkalenkit jalkoihin. Tulipahan niillekin käyttöä! Nalalle ja itselleni olin hakenut tietysti Reven oransseihin heijastintamineisiin mätsäävät liivit ja otsalamput kypärien päälle.

Päästyämme pellolle oli jo tullut aivan säkkipimeää, eikä kello ollut edes paljon! Vain kimmeltävä hanki ja harvan metsän takaa paistavat tallin valot valaisivat peltoa, joten otsalamput olivat olleet hyvä veto. Laskeuduin vielä varmuuden vuoksi alas Reven selästä siksi aikaa, että Nala sai hiihtoratsastusvaljaat kiinnitettyä. Kunnon varustesekamelska! Reve kuitenkin käyttäytyi kiltisti koko session ajan taskujani samalla hamuten. Hupsu poni!

-Valmiina? huusin innoissani suksille asettuneelle Nalalle. Saatuani myöntävän vastauksen minun tarvitsi vain hieman myödätä ohjista ja Reve jo säntäsi villiin laukkaan! Pukittamaan se ei onneksi yltynyt, joten Nala pysyi suksilla ja saatoin kuulla hänen riemunkiljahdustensa sekoittuvan omiini. Reve nosti päätään ja kiihdytti vauhtiaan lumen pöllytessä vierellämme. Nousin kevyeeseen istuntaan ja nautin vauhdin hurmasta täysin siemauksin.

Jokainen voi varmaan arvata, että tallille palatessamme muistutimme lähinnä lumiukkoja...

Vastaus:

Hyvä tarina, etenkin lopussa on tosi kiva tunnelma. :)
280vr

Nimi: Tintti

06.12.2017 08:12
Hyppelehdin innoissani pitkin lumista hiekkatietä, jolle oli painunut satunnaisia jalanjälkiä. Siellä täällä lojui ohuita oksanpätkiä ja syksyn viimeisiä, kylmyydestä käpristyneitä koivunlehtiä, joita oli pudonnut tien reunoilla kohoavista korkeista kansallispuista. Perhoset lentelivät mahanpohjassani, sillä olin matkalla tapaamaan uutta hoitoponiani! Olin katsellut siitä netistä kuvia ja se oli aivan syötävän suloinen pieni huzulponi. Sen juhlallisen nimenkin muistin: Belle Reve, mutta tammaa kutsuttiin kuulemma pelkästään Reveksi.

Tarhoissa käyskenteli muutamia hevosia, jotka yrittivät epätoivoisesti kaivella viimeisiäkin heinänrippeitä lumen alta suurilla kavioillaan. Jättiläismäiset hevoset hiukan kammottivat minua, mutta Reve oli onneksi pieni, pörröharjainen poni. Työnsin tallin painavan, punaisen puuoven auki, joka oli muutamaa sävyä tummempi kuin itse tallirakennus. Lämmin hevoselta ja heinältä tuoksuva ilma pölähti vasten kasvojani ja saatoin kuulla pehmeää hörinää karsinoista. Käytävälle oli pudonnut muutamia heinänkorsia.

-Moi! Tarviitko apua? pelästyin hiukan kuullessani pirteän äänen takaatani. Käännähdin ja näin iloisen oloisen, nuoren naisen seisovan takanani. Hän piteli kädessään talikkoa.
-Öhh... En mä... Taisiis joo, mä etin Katatua, takeltelin nolona.
-Yleensä hänet löytää tallihuoneesta, mutta juuri nyt hän ei ole siellä, sillä hänellä on muuta puuhaa, nainen selitti.
-Ömm, no milloin hän sitten palaa? kysyin mietteliäänä. Kariutuisivatko haaveeni esittelykierroksesta heti kättelyssä?
-Siitä ei ole valitettavasti tietoa, nainen pahoitteli. Hänen kasvoillaan loisti viekas virne.
-No jaa, kai minä selviydyn yksinkin, mutta kiitos kuitenkin avusta, mutisin ja näpräilin punaisen Kånken-reppuni nailonhihnoja.
-Juu, eipä kestä, sain hymyilevän vastauksen.
-Mikä sun nimi muuten on? utelin vielä kuulostaakseni tuttavallisemmalta.
-Katatuhan minä! nainen esittäytyi naurua pidätellen. Sitten purskahdimme molemmat nauruun!

Katatu oli selvästi varsinainen vitsiniekka, mutta hänellä oli myös huiman hyvä pokerinaama! Hänellä oli kyllä oikeasti muuta tehtävää, mutta neuvoi kuitenkin ystävällisesti minulle mistä mikäkin löytyi, mistä saatoin etsiä käsiini Reven karsinan ja muuta tarpeellista. Kurkkasin ensin ponin karsinaan. Se oli siisti ja tilava, vastikään siivottu, eikä nurkassa kumpuilevaa, muhkeaa heinäkasaa voinut olla huomaamatta. Tammaa itse ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla, joten se oli oletettavasti tarhassa.

Olisin varmaankin seuraavaksi lampsinut käytävän läpi varustehuoneeseen, mutta minullapa olikin ässä hihassa - tai pikemminkin repussa. Raotin punertavaa vetoketjua, jossa killui pieni, pörröinen hyljepehmo. Hymyillen vedin repusta esiin uudenuutukaisen, pinkin nailonista valmistetun riimun, jota koristi pikimusta salmiakkikuvio. Se tuoksui vielä varustekaupalle ja saatoin haistaa etäisesti myös nahan tuoksun, olihan riimu roikkunut ihan suitsien vieressä varustekaupassa. Riimun lisäksi olin ostanut samansävyisen riimunnarun ja tietenkin suuren harjasetin. Punaista joululoimeakaan en ollut voinut jättää hyllylle!

Riimua käsissäni innokkaasti pyöritellen lähdin kävelemään kohti tarhoja. Muutama utelias shetlanninponi tuli tervehtimään minua, mutta jättihevosiin en kyllä koskisi pitkällä tikullakaan! Valitettavasti juuri sellainen tulla tepsutti hoitajansa kanssa täydessä varustuksessa, kentältä ilmeisesti olivat tulossa. Tervehdin tyttöä, mutta hevonen ei onneksi kiinnostunut minusta. Pian näin kauempana suloisen, jauhoturpaisen ponin natustavan heiniään tarhassa. Sen piti olla Reve!

Reve tuli minua innoissaan vastaan tarhan portille. Silitin varovasti sen pehmoista turpaa ja riisuin lapaset käsistäni tunteakseni ponin lämmön paremmin. Miten ihanasti tamman kaula lämmittikään kohmeisia sormiani! Pujahdin aidan ali tarhaan ja ujutin riimun Reven päähän. Se ei ollut siitä moksiskaan, pärskähti vain iloisesti. Kun naru oli tiukasti kiinni riimussa, maiskautin Revelle ja lähdimme liikkeelle kunhan olin ensin avannut portin. Hymy paistoi kasvoillani.

Karsinassa kiinnitin Reven kalteriin vetosolmulla, jota se tietenkin heti alkoi näpräämään, eikä aikaakaan, kun poni oli jo irti. Minun piti siis sitoa tamma uudelleen, tällä kertaa niin, että solmua ei saanut avattua, se vain kiristyi. Tämä selvästi toimi fiksun Reven kanssa. Olin tuonut ponin uudet, pinkit harjat karsinalle jo valmiiksi, joten saatoin suoraan tarttua pehmeään harjaan, lumi kun piti hevoset suht puhtaina ja loimeakaan ei tammalla pitkän talvikarvan ansiosta ollut. Reve päristeli sieraimiaan ja minä nojauduin vasten sen pyöreää selkää.

Tästä alkaisi meidän yhteinen tiemme!

Vastaus:

Hyvä tarina, saat 290vr+bonuksen 50vr :)

©2018 Virtuaalitalli Moonlight - suntuubi.com