Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Nala

Taso: 5.

Hoidokit: Papillion, Leonardo, Hunter ja Eternal

 Ajokortti
 23.12.2016
 15.3.2017
 26.3.2017
 Maaliskuu, Toukokuu 2017
 30.5.2017
 24.9.2017
 31.10.2017

Varusteet:
Yhteiset:
Tummanvihreät ravikärryt
Ravisetti
Hyönteisspray
Selvitysspray
Kavioöljypurkki
Satulasaippua
Valjasrasva
Juoksutussetti
-Kapsoni

-Letityskuminauhapussi
herkkukeksipaketti, maku: kurpitsansiemen

Papillion:
Pinkki harjalaatikko

Pinkki harjapaketti
Pinkki jumbosieni
Pinkki kaviokoukku harjaksilla
Pinkki hikiviila
Pinkkimusta riimunnaru salmiakkikuviolla
Musta nahkariimu
Pinkki nylonriimu
Mustat aachensuitset
Mustat sidepull- kuolaimettomat
Musta koulusatula
Pinkki kouluhuopa
Musta lännenratsastussatula
Mustat lännensuitset
Mustapinkki lännenhuopa
Pinkki häntäremmi
Musta lännenrintaremmi
Mustat kankisuitset
Pikki naruriimu
Pinkki juoksutusliina

Leonardo:
Ajosuitset silmälapuilla
Lime harjalaatikko
Lime harjapaketti

Limemusta riimunnaru salmiakkikuviolla
Lime nylonriimu
Limemusta fleeceloimi
Limemusta walker-loimi
Mustat aachensuitset
Pelhamkuolain
Musta rungoton satula
Lime yleishuopa
Limet etujalansuojat
Limet takajalansuojat
Limemusta estehuopa
Satulavyö vatsapanssarilla
Musta estesatula
Limemusta korvahuppu
Lime ristirintaremmi
Limemusta rintaremmi joustolla
Musta nylondelta
Gag kuolain
Gag-hihnat
Lime häntäremmi
Mustat meksikolaiset
Musta nahkariimu

Hunter:
Musta hoitosetti
Musta riimunnaru
Musta nylonriimu
Musta walker-loimi
Mustat matkaratsastussuitset
Musta matkaratsastussatula
Musta yleishuopa
Musta ketjunaru
Musta nahkariimu
Musta naruriimu
Mustaharmaaruudullinen sadeloimi
Mustaharmaa ulkoloimi
Musta hikiloimi
Musta hyönteisloimi
Musta kaulakappale
Mustat neoprensuojat

Eternal:
-Tummansininen hoitosetti

-Tummansininen riimunnaru
-Tummansininen ketjunaru
-Tummansininen nylonriimu
-Musta nahkariimu
-Tummansinimusta talliloimi
-Tummansininen walker-loimi
-Mustat englantilaiset suitset
-Hopeinen ketjupanta
-Tummansininen hapsupanta
-Tummansininen korvahuppu
-Musta laukkasatula
-Tummansininen yleishuopa
-Tummansiniset pintelit
-Tummansiniset jalustimet 
-Satulavyö joustolla
-Musta lätkäsatula
-Musta rintaremmi joustolla
-Musta nahkadelta
-Tummansininen pehmustesetti (suitsiin ja riimuihin)

Rahat: 4918vr

Vieraskirja  1  2  >

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Viestisi tarkastetaan ennen julkaisua
Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme miinus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Nala

24.09.2017 10:49
Rubiinit Osa 3
”Päästä irti, päästä irti!” huusin kurkku suorana kun tunsin käsien tarraavan minuun. Oli pilkkopimeää ja tuntui kuin jokin pimeyden olento yrittäisi tunkeutua sisääni. Jostain kaukaa kuului vaimeita ääniä. Äänet voimistuivat voimistumistaan kunnes kuulin tuttuja ääniä. Äiti, Samatha ja Katatu. Aukaisin silmäni ja muistin, mitä tapahtui. Ponnahdin kauemmas kaivosta äidin ja Katatun yhä pidellessä kiinni minusta. Tömähdin persuksilleni maahan ja jäin töllöttämään pöllämystyneenä naisia: ”M-mitä t-tapahtui?” kysyin. ”Ei hätää, sinä vain pyörryit, verenpaineesi on varmaan laskenut liian alas kaiken jännittämisen takia” äiti rauhoitteli minua silittäen selkääni. Pääni pyöri vinhasti kun katselin ympärilleni, mutten kuitenkaan nähnyt mitään poikkeavaa. Pikkuhiljaa ajatukset alkoivat palautua mieleeni; olimme kävelleet kaivolle. Olin laskenut käteni sammaloituneille kiville ja kurkistanut alas. Alhaalla… Alhaalla olin nähnyt punaiset, kipunoivat silmät, samat, jotka kuuluivat unissa näkemälleni hevoselle. Sitten olin pyörtynyt.
”Löytöpalkkioksi saamillamme rahoilla voisimme ostaa vaikka uusia hevosia talliin. Ja uusia kenttien aidat, uusia varusteita ja mitä vielä” Katatu suunnitteli muutaman tallityöntekijän kanssa. Minä istuin viltin alla tallihuoneen sohvalla. Auringon säteet häikäisivät kasvojani hörppiessäni teetä. ”Ajatella” äiti aloitti. ”Näillä rahoilla voisimme matkustaa ulkomaille...” ”Tai ostaa hevosen”, keskeytin. Äiti katsoi minua hieman epäluuloisena, mutta ei sanonut mitään. Seikkailumme oli onneksi saanut onnellisen päätöksen, eikä kaivossa ollut mitään ”piruhevosta”. Sen sijaan matalan kaivon pohjalla oli kiilunut kaksi rubiinia. Ne oli ryöstetty vastikään läheisessä suurkaupungista järjestetystä jalokivinäyttelystä. Kun olin hädissäni kertonut nähneeni kaivossa hevosen silmät, olivat Katatu ja Samatha rientäneet katsomaan ja henkäisseet hämmästyksestä. Tilanne oli seitetty minulle ja poliisit kutsuttu paikalle. Mutta mikä sen piruhevosen osuus tässä oli? No, se jäisi arvoitukseksi. Ehkä hevonen olikin hyväntahtoinen ja halusi kertoa meille, minne saalis oli kätketty.
Seuraavana päivänä Katatu kutsui minut tallihuoneeseen, hänellä oli tärkeää asiaa. ”Löysin vanhan kaapin perältä isoäitini päiväkirjan. Löysin siitä jotain, joka saattaisi antaa vastauksia sinun uniisi” hän kertoi. Istuin alas ja odotin malttamattomana, jotta saisin selityksen kaikelle. ”Se kidnapattu tyttö, josta aiemmin kerroin, oli ilmeisesti todistanut jotain rikosta ja sen takia hänet oli viety maatilalle” Katatu aloitti. ”Entä se hevonen” kysyin malttamattomana. ”Olin juuri tulossa siihen. Kyseisellä maatilalla oli aikoinaan elänyt perhe, jolla oli musta hevonen. Lasten varttuessa he muutttivat muualle ja vanha rouva jäi yksin tilalle. Hevonen oli hänelle kaikki kaikessa, he olivat erottamattomia. Tilaa kohtasi kuitenkin tragedia; rouva oli surmattu ja poliisin löytäessä hevosen, se oli ollut sidottuna puuhun ja ruoskittu pahasti. Huhutaan, että hevosen sielu olisi jäänyt kummittelemaan tilalle. Isoäitini tiesi tarinan ja uskoi, että Midas -joksi hän hevosta kutsui, olisi pelastanut kidnapatun tytön ja että sen ansiosta kidnappaajat, jotka olivat tehneet jonkin muunkin rikoksen oli saatu kiinni. Omistajansa kuoltua Midas oli ”vannonut kostoa” kaikille pahantekijöille, jotka ilmaantuivat sen kotiin. Sinä, Nala näit unta kyseisestä hevosesta, se halusi houkutella sinut tilalle ja meidät löytämään saaliin, jotta oikeus voisi tapahtua. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan huuhaalta ja en ensin itsekään ollut uskoa asiaa, mutta se on ainut selitys, jonka keksin.” Olin sanaton, tässä olisi hetkeksi sulateltavaa. En uskonut yliluonnolliseen ennen tätä, mutta nyt taidan uskoa. ”Roistot saatiin kiinni kaivon luota löytyneen DNA:n avulla” Samatha sanoi laskien puhelimensa. Oikeus pääsi tapahtumaan -ajattelin huojentuneena. Loppujen lopuksi olin kiitollinen tuolla hevoselle, Midaalle, että se oli houkutellut minut paikalle -vaikka se olikin säikäyttänyt minut perin pohjin. Kävelin kohti Hunterin karsinaa. Menisin juoksuttamaan sitä hetkeksi kentälle, jotta saisin muuta ajateltavaa.

Sanat: 526

Vastaus:

290vr
Kokonaisuudessaan hyvä, jännittävä tarina. Tuo ehdottomasti mukavaa vaihtelua! :)
Kuitenkin tuota "minun" pitkää puheenvuoroani olisi voinut jakaa jotenkin. Olisit voinut vaikka kertoa, mitä ajattelit tai teit välissä. ;)

Nimi: Nala

24.09.2017 10:32
Unohdin laittaa tuohon, että Vanha maatila on osa 1 :)

Kaivo Osa 2
”Rauhassa poika” sanoin Leonardolle koskettaen sen kaulaa. Ori tuntui jotenkin erilaiselta kuin ennen. Sen askeleet olivat pitkiä ja laahustavia. Lisäksi se kantoi päätään normaalia alempana. ”Onko kaikki hyvin?” kysyin, mutta hevonen ei reagoinut ääneeni mitenkään. Nojauduin hieman eteenpäin. Kuvittelinko vain, vai onko sen kaula ollut aina näin pitkä. Ja voimakas. Kurkistin hieman sivulle nähdäkseni alas. Tuntui, että maa olisi kauempana. Silmäkulmassani vilkahti jotain. Hevosella oli sukka oikeassa etujalassa. Kurtistin kulmia. Kenellä minä oikein ratsastin, pidätin hevosta ottaakseni selvää. Se nousi pystyyn ja minä tipahdin täysin varautumattomana maahan. Samassa hevonen käännähti ja sydämeni tuntui pysähtyvän nähdessäni sen katseen. Tuon hevosen olin nähnyt ennenkin. Nuo kiiluvat, punaiset silmät ja verestävät sieraimet. Hevonen nousi uudelleen pystyyn ja kaviot lähestyivät uhkaavasti minua”.
Kiljaisin, ja heräsin. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja kuulin, miten vanhempieni huoneesta kuului huolestuineita ääniä ja kiirehdintää. Nousin vapisten istumaan kun äiti ja isä tulivat huoneeseeni. ”Mikä hätänä kulta?” äiti kysyi ja tuli istumaan sängylleni. Aloin itkuisena kertomaan hänelle eilisestä unestani, Katatun kertomuksesta ja nyt näkemästäni unesta.
Loppuyön minua piinasivat painajaiset liittyen vanhaan maatilaan. Aamulla minusta tuntui, etten ollut nukkunut silmäystäkään ja myös äitini oli samaa mieltä. Näytin kuulemma siltä, että olisin nähnyt aaveen enkä olisi nukkunut päiviin. Päätimme, että äiti tulisi mukanani tallille selvittämään asiaa. En edes olisi uskaltanut lähteä yksin pyöräilemään. Aamulla pelkäsin koko ajan, että portaista hyökkää kimppuuni hirviö ja siksi äidin piti lähestulkoon taluttaa minut alakertaan. Näin tosi harvoin painajaisia. Aikaisemmin painajaiset eivät olleet liittyneet toisiinsa mitenkään, nyt olin nähnyt kahtena yönä painajaista samasta hevosesta. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkäpiitäni edes ajatellessani sitä.
”Kyllä se niin on tytöt kuten sanoitte, että meidän täytyy mennä sinne maatilalle” Katatu sanoi vakavoituneena. Tallihuoneessa olimme minä, Katatu, Miisa sekä äitini. ”Minä tulen mukaan” äiti sanoi. Minusta tuntui turvalliselta ajatella, että äiti olisi mukana. ”Lähdetään valmistelemaan hevosia, pyydän vielä varalta Samathan mukaan jos tulee ongelmia hevosten kanssa” Katatu sanoi. ”Onnistuisikohan, jos ottaisimme vain kaksi hevosta ja menisimme kaksi päällä sinne?” Katatu tuumaili. ”Silloin sinun, Miisa täytyisi jäädä pois”. Miisa näytti hieman pettyneeltä, mutta sanoi sitten: ”Eihän asia edes koske minua, on siis parempi jos jään pois.” Katatu nyökkäsi ja lähdimme varustamaan hevosia.
Äiti istui Samathan kanssa Megganin selässä ja minä istuin Katatun takana Sheilia Banden selässä. Emme olleet voineet ottaa ketään minun hoidokeistani, sillä tarvitsimme pomminvarman hevosen, ettei se pillastuisi. Lisäksi luulen, että omat hoidokkini eivät suostuisi menemään kapeista puiden väleistä. Tunsin oloni turvalliseksi ison shiren selässä. ”Alamme lähestyä paikkaa” Katatu sanoi osoittaen tihenevää pensaikkoa. ”Voimmeko pysähtyä hetkeksi” sanoin vilunväristyksen kulkiessa lävitseni. Pysäytimme hevoset ja katselin ympärilleni; oli lämmin, aurinkoinen päivä, taivaalla ei näkynyt pilven hataraa. Hevoset olivat rauhallisia ja kanssani oli turvallisia, rauhoittavasti juttelevia ihmisiä. Ympäristössä ei näkynyt mitään poikkeavaa. Silitin hevosen kylkeä rauhoittuakseni. ”Jatketaanko?”. Nyökkäsin ja otin tukevan otteen Katatun vyötäröstä.
Siinä se oli. Edessämme kohosivat rauniot. Jäänteet paikalla joskus olleesta maatilasta. Ainoa kokonaan kasassa oleva aisa oli vanha, sammaloitunut kaivo. Paikka ei näyttänyt yhtään pelottavalta, se henki ihanaa vanhan ajan tunnelmaa. ”Selvisimme naarmuitta” Samatha sanoi tarkistettuaan hevoset. Olimme joutuneet rämpimään viimeiset muutama kymmenen metriä täydessä pensaikossa. Minua oli hirvittänyt viimeiseen asti katkeilevien oksien ääni, olin varma, että joku hyökkää pusikosta kimppuumme. Olin kuitenkin selvinnyt, joskin hermorauniona. ”Mennäänkö tutkimaan lähemmin?” äiti kysyi.
Istuimme talon vanhalla kivijalalla, joka kasvoi sammalta ja heinää. Olimme tutkineet paikkaa ja löytäneet leivinuunin jäänteet. Jonkun ulkorakennuksen, luultavasti navetan raunioiden vieressä lojui vanha kyntöaura, sellainen hevosvetoinen. Joimme kahvia termospullosta ja söimme evääksi ottamaamme pullaa. Rauhoittelin itseäni ajatuksella siitä, että olimme eväsretkellä. ”Käydäänkö muuten katsomassa kaivoa lähemmin?” ehdotin. Tuo ehdotus olisi kuitenkin kannattanut jättää tekemättä.

Sanat: 576

Vastaus:

300vr
Tässä tarinassa olisit voinut käyttää hieman tarkempaa kuvailua ;)

Nimi: Nala

23.09.2017 21:01
Vanha maatila
Kiemuraiset, tummat puut varjostivat kapeaa metsäpolkua niin, että oli vaikeaa nähdä eteenpäin. Ainoastaan kuu loi kalpeaa valoaan puiden lomasta. Tunsin Leonardon kylkien kohoilevan allani sen hengityksen tahtiin. ”Rohkeutta poika” sanoin taputtaen sen kaulaa. Ori heitti päätään kuin sanoakseen ”Ei minua pelota”. Katsahdin ympärilleni; olimmekohan menossa oikeaan suuntaan? Oikeaan suuntaan? Niin mihin? Vaistonvaraisesti vedin ohjista saadakseni hevosen pysähtymään. Minne olin menossa? En edes muista lähteneeni ratsastamaan. Musta hevonen allani ei pysähtynyt, vaan jatkoi kulkuaan vaikka kuinka yritin pidättää. Silloin kuulin metsästä onton hirnahduksen. Se kuului suoraan edestäni. ”Pysähdy” huusin orille kauhusta kankeana kun näin kaukana edessäni jotain kiiluvan punaista. Kytikö siellä tuli? Kiskaisin ohjista vielä kerran ja hevonen pysähtyi kuin seinään. Sekin oli huomannut edessä kiiluvat kipinät.”Käännytään, meidän täytyy hälyttää apua” sanoin ja olin jo kääntämässä hevosta. Yhtäkkiä kipunat lähtivätkin liikkeelle ja tajusin, ettei ollut kyse tulesta. Leonardon noustessa pystyyn ja valmistautuessa pakoon edessäni seisoi suuri, tumma hevonen, jonka silmät kiiluivat kuin paholaisella.
”Tömps”, putosin Leonardon selästä kosteaan, lehtien peittämään maahan. Oliko loppuni koittanut? Samalla sekunnilla tajusin makaavani lattialla. Oman huoneeni lattialla. Nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Peittoni oli puoliksi sängyllä, puoliksi lattialla. Paitani oli hiessä ja sydämeni jyskytti. Vedin hetken henkeä ja nousin sitten takaisin sänkyyn. Hörppäsin raikasta vettä vesilasistani ja sujahdin takaisin peittojen väliin. Minua palelsi.
”Näin sitten kerrassaan merkillistä unta viime yönä” sanoin kun istuimme Katatun ja muutaman hoitajan kanssa mehuilla tallihuoneessa. ”Ai niinkö, mitä siinä tapahtui?”, Miisa, yksi uusista hoitajista kysyi. Kertasin heille uneni yksityiskohtaisesti. ”Onpa outoa” Katatu aloitti ja kurtisti kulmiaan. ”Mikä niin?” Pörri kysyi. ”Odottakaapa, kerron teille koko jutun” Katatu jatkoi. ”Vuosia sitten, kun olin pieni ja isoäitini omisti tämän tallin, hän kertoi minulle erään silloisen tallitytön nähneen vastaavanlaista unta kuin sinä. Tuo tyttö oli kadonnut… Ei, ei. Miten se menikään? Ei, kyllä, hänet oli luultavasti kidnapattu. Tyttö ei muistanut tapahtuneesta mitään, ja tapahtuneen jälkeen hän oli puhunut vain piruhevosesta -sellaisesta kuin sinä kuvailit Nala. Sitten tuo tyttö oli kieltäytynyt puhumasta tapahtuneesta.” ”Kidnapattu? Mistä hänet löydettiin?” kysyin sekavin tuntein. ”Odotas”, Katatu kaivoi lähialueen kartan esille. ”Tuolta”, hän osoitti paikkaa kartalla. ”Mitä siellä on?” Miisa kysyi malttamattomana. ”Vanha maatila. Uskoisin, että siitä on tänä päivänä jäljellä enää rauniot, sillä se on todella vanha”. Tallihuoneessa vallitsi hetken odottava tunnelma. Sitten Katatu jatkoi: ”En ole koskaan käynyt paikalla, sillä sinne on vaikea päästä: tie sinne on kasvanut umpeen piikkipensaikkoa ja vanhat puut kasvavat aivan vieri vieressä”. ”Aivan kuten unessani! En ole varma, ratsastinko polkua pitkin, vai olinko puiden muodostamalla kujalla! Olin taatusti menossa sinne maatilalle!” päättelin. ”No, eipä nyt vedetä hätäisiä johtopäätöksiä” Katatu sanoi. ”Kuinka kaukana se paikka on? Voisiko olla mahdollista, jos menisimme tutkimaan sitä?” Pörri ehti kysyä. ”En usko, että se on mahdollista” Katatu sanoi vakavana. ”Mutta entä jos...” aloitin. ”Tytöt. Se voi olla vaarallista.” Katatu sanoi. Jälleen tallihuoneessa vallitsi hiljaisuus. Kaikki tiesivät Katatun olevan oikeassa. ”Minä taidankin nyt lähteä hoitamaan hevosiani, niin saan ajatuksiani ehkä hieman selkeytettyä” sanoin nousten ylös tuolilta.

Ajattelin tehdä tällä kertaa ”kunnon tarinan”, eli se ei ole niin hoitotarinan tyyppinen, mutta tykkään kirjoittaa tälläisiä. Onko ok jos teen tänne tarinan? Teen tarinan kuitenkin liittyväksi tähän talliin, hevosiin ja henkiöihin ym. :) Jos mahdollista, haluaisin palautetta tästä, jotta voin parantaa tarinoitani, haluaisin joskus perustaa oman tarinasivuston tai jotain, mutta en tiedä, mitä mieltä muut ovat tarinoistani.

Sanat: 476

Vastaus:

Joo, käy, että teet välillä "kunnon tarinoitakin", kunhan teet myös normaaleja tarinoita ;)
Mielestäni kirjoittamisesi on hyvää ja sujuvaa. Välillä tosin lauseesi venyvät turhankin pitkiksi, joten niitä voisi jakaa jotenkin. ;D

260vr

Nimi: Nala

14.09.2017 10:47
Villin lännen ratsastaja
Nostin mustan satulan mustapinkkeine huopineen hevosen selkään, ehkä hiukan varomattomasti, sillä Papillion otti askeleen eteenpäin. ”Anteeksi” sanoin silittäen sen kaulaa. Kiristin satulavyöt – tällä kertaa keskittyneemmin. Suoristin vielä satulahuovan reunan ja otin naulakossa roikkuvat suitset. Lämmitin kuolaimia varmuuden vuoksi ennen kuin sujautin ne tamman suuhun. Liu’utin niskahihnan korvien taakse ja kiristin hihnat. Sitten otin ohjat käteen ja nappasin kypäräni mukaan. Lähdimme kohti kenttää.
Kentällä ponnistin itseni tamman selkään ja annoin pitkät ohjat. Lähdimme tallustelemaan ympäri kenttää. Papillion tuntui tänään normaalia rauhallisemmalta. Toisaalta enhän minä sillä yleensä ollutkaan ratsastanut peräkkäisinä päivinä. Tamma käveli rauhallisesti ja päästi ilmaa sieraimistaan. Eternal ja Hunter olivat saapuneet kentän lähistöllä olevan aidan viereen katselemaan. Käännyin katsomaan taakseni ja huudahdin oreille tervehdykseni. Eternal pärskähti. On jännää huomata, miten Eternalista on tullut näin lyhyessä ajassa niinkin uskollinen hevonen. Se tulee aina portille vastaan ja viihtyy hyvin kanssani. Hunter sen sijaan – katsahdin kellertävää akhal-tekeä, joka seisoi hieman kauempana aidasta – viihtyy paremmin omissa oloissaan, eikä ollut vieläkään kiintynyt minuun kunnolla. Otin paremman asennon satulassa ja terästäydyin valmistuen kunnon treeniin. Lähdimme Papillionin kanssa tekemään pieniä, taivuttavia voltteja, pysähdyksiä sekä lännenratsastukselle tyypillisiä, nopeita peruutuksia. Minulla kesti hetki herätellä hevosta, joka tuntui olevan jotenkin unisen oloinen.
Kun olimme tehneet hetken ravissa ja käynnissä erilaisia harjoituksia, kuten sidewayssiä, sidepassia, hieman harjoitelleet spinniä, ravi-käynti siirtymisiä ja toisinpäin sekä muun muassa ratsastaneet erilaisia teitä, nostimme laukan. Laukkasimme ympyräkahdeksikkoa vuorotellen niin, että joka toinen kierros menimme koko kahdeksikon vastalaukassa. Aluksi vastalaukka takkusi, mutta muutaman yrityksen jälkeen Papillion sai jalat oikeaan järjestykseen ja saimme pari onnistunutta kierrosta. Hidastin puuskuttavan tamman käyntiin. Huomasin olevani itsekin hengästynyt. Suunnittelin jo seuraavaa tehtävää: harjoittelisimme liukupysähdystä muutaman kerran, sitten menisimme lyhyille loppukäynneille maastoon.
Olin juuri lähtemässä kentältä loppumaastoille kun aloin kuulemaan kavioiden kopsetta. Ehdin ajatella, että kuka – tai paremminkin ketkä laukkaavat tallin pihalla. Katsahdin nopeasti toiselle kentälle päin, mutta en nähnyt siellä ratsukkoa. Samassa näin puiden lomasta lähestyvän hevosen. Onkohan jonkun hevonen pillastunut kun se tuollaisesta pusikosta rynnii? Sitten huomasin, että hevosella ei ollut ratsastajaa saati varusteita. Salaman nopeasti ähelsin kentän portin auki päästäkseni ottamaan karkulaisen kiinni. Mutta samassa suuni loksahti auki ja parahdin ”Leonardo!”. Näin, miten Eternal ja Hunter katselivat viereiseltä laitumelta pöllämystyneenä kun Leonardo, Drake ja Kusti kirmasivat häntä kaarella siitä ohi. Vaistonvaraisesti päähäni pilkahti avan älytön idea; tarvitsisin köyden, jolla lassoan edes jonkun hevosista kiinni. Olin harjoitellut lassoamista muutamia kertoja, mutta en kertaakaan liikkuvan hevosen selästä. Muistin nähneeni toisen kentän aidalla roikkumassa lasson. Kiiruhdin nopeasti tarkastamaan ja kyllä, siinä lasso roikkui aidalla kuin tilauksesta. Olipa onni, että joku oli jättänyt sen siihen. Kannustin Papillionin laukkaan ja lähdin samaan suuntaan, minne orit olivat menneet. Samalla tietysti huutaen, jos joku tulisi apuun. Näin, miten orit viilettivät pitkin tallitietä aina vain kiihdyttäen tahtiaan, niillä oli kai meneillään kisa. Tallin ohi nelistäessäni näin jonkun hoitajista, hidastin ja huudahdin: ”Hae äkkiä Katatu, kolme hevosta on karannut!”, sitten kannustin Pappillionin uudelleen täyteen neliin ja vilkaisin taakse nähdäkseni, miten hoitaja kiiruhti talliin. Hyvä, pian saisimme apuja.
Hitto vie, eikö ne ollenkaan väsy? Olin ratsastanut villiintyneiden orien perässä jo hyvän tovin pitkin metsätietä, mutta olin auttamatta jäljessä. Olin huutanut kurkkuni käheäksi ja näin, miten Papillionin suupielet vaahtosivat. Samassa tamma päästi kimeän hirnahduksen. Sen seurauksena Kusti pomppasi sivuttain tielle. Leonardo joutui hidastamaan vauhtiaan välttääkseen törmäyksen. Drake sen sijaan jatkoi matkaansa. Kusti lähti ravaamaan kohti meitä ja hidastin vähän vauhtia. Leonardo jäi paikoilleen ja alkoi syömään tien vieressä kasvavaa heinää. Myös Drake hidasti vauhtiaan ja kiersi kaaressa tien toiselle puolelle nähdäkseen, minne kaverit jäivät. Kusti jäi pörräämään ympärillemme ja oli äärimmäisen kiinnostunut tammastani, jouduin jopa hätyyttelemään sitä hieman kauemmaksi. Sitä minun ei tarvitsisi ottaa kiinni, se ei lähtisi Papillionin luota minnekään. Sen sijaan lähdin lähestymään Leonardoa, joka veti heti päänsä ylös ja pomppasi pukin kera kauemmas jatkamaan ruokailuaan. Hivuttauduin vaivihkaa vielä lähemmäs ja yritin lassota orin. Lasso laskeutui orin lautasille. ”Äh, huti”. Katsoin, miten friisiläinen otti muutaman laukka-askeleen päästäkseen turvaan Draken luo. Drake sai jonkun hepulin ja veti pukkilaukkarodeon jälkeen syvään ojaan. Sinne se jäi hieman äimistyneen näköisenä ja korjatakseen nolon kömmähdyksensä alkoi syömään ojassa kasvavia kasveja muina miehinä. Minulta pääsi tirskahdus. Leonardon keskittyessä katsomaan, miten se kaveri nyt noin kutistui, sain lassottua sen. Kiinnitin lasson satulan nuppiin orin yrittäessä tuloksetta riuhtoa itseään vapauteen. Samassa takaani alkoi kuulua huutoja: sieltä pelastukseni saapui ratsain: Katatu ja muutama hoitaja ratsastivat meitä kohti. Huokaisin helpotuksesta.
”Papillion taisi saada ihailijan?” Juppu totesi virnistäen. ”No niin näköjään, tuo pörräävä mehiläinen ei haluaisi luopua löydöstään, ei sitten millään” sanoin pidätellen nauruani. Katatu yritti saada tammani ympärillä kiertävää valkeaa oria kiinni – toistaiseksi tuloksetta. ”Pitäisiköhän mennä auttamaan?” kysyin tirskuen. ”Joo” Juppu sanoi nauraen vääränään näylle. ”Voi ääh ja puuh tuon kanssa!” Katatu puuskahti. ”Pitäisiköhän se lassota?” ehdotin ja me kaikki purskahdimme nauruun – auttajat olivat täysin ymmällään kun tajusivat minun lassonneen Leonardon. ”Jiihaa!” Juppu huusi heiluttaen kättään päänsä yläpuolella. Rauhallisista loppukäynneistämme olikin tullut – ainakin melkein – villin lännen seikkailu.
Sanat: 768

Vastaus:

Kivan pitkä ja tapahtumarikas tarina :D
300vr

Nimi: Nala

13.09.2017 19:49
Palloilua kentällä
Aah, ihanaa, pitkästä aikaa tallilla. Vedin sieraimiini tallin ihanaa, kotoisaa tuoksua. Olin joutunut ottaa muutaman päivän tauon tallilla käymisestä saksan ja matematiikan kokeiden takia. Onneksi olin saanut sovittua Samathan ja Katatun kanssa hevosteni liikutuksesta. Tai siis eiväthän ne minun hevosiani olleet. Kokeisiin lukiessani olin eksynyt katselemaan Moonlightin tallin kotisivuja sekä itse ottamiani kuvia tallilta. Olin jälleen alkanut haaveilemaan niistä upeista hevosista. Joita muuten tallilla oli liian monta. Haluaisin vain hoitaa niitä kaikkia! Voi, millaista olisikaan jos omistaisi tallin, joka on täynnä toinen toistaan ihanempia kauramoottoreita! Huokaisin. Nyt täytyisi palata tähän hetkeen. Hain automatisoitunein liikkein Papillionin riimun ja riimunnarun mukaan ja lähdin kohti tarhoja.
”Hyvä tyttö” sanoin kun olin saanut suittua arabitamman karvan kiiltäväksi. Kiinnitin satulahuovan selkään hihnan avulla ja laitoin tammalle sen Sidepull- suitset. Nappasin käytävältä poolomailan, jonka olin käynyt tonkimassa tallihuoneen komerosta. Olin kuullut, että Papillionin kanssa oli joskus aikaisemmin kokeiltu pooloa, joten sen ei pitäisi säikkyä mailaa. Annoin sen varmuuden vuoksi haistella sitä.
Kun vihdoin sain ähellettyä itseni hevosen selkään, maiskautin pyytäen tammaa liikkeelle. Tunnin tarkoituksena olisi harjoitella pooloa. Tai lähinnä mailan käyttöä ja palloon osumista. Käynnissä, maksimissaan ravissa, sillä olen ihan ummikko kyseisen lajin kanssa. Ajattelin, että tälläinen rennompi tekeminen toisi kivaa vaihtelua.
Alkulämmittelyiden jälkeen nappasin kentän laidalla olevien kanisterien päältä poolomailani ja otin siitä pitävän otteen. Sitten keräsin tamman ohjia paremmin ja suunnistimme kohti jumppapalloa, joka lojui kentän keskellä. Papillion käpytteli rempseän oloisesti kohti palloa, jouduin jopa hieman pidättämään sitä, jotta sain huitaistua mailalla kohti palloa. Osuma. Pallo liikahti muutaman metrin. Juuri niin kuin oli tarkoitus, ettei hevonen säikähtäisi äkillisesti kimpoavaa palloa. Kiersimme hetken ympäri kenttää pallon perässä ja testasin erilaisia lyöntitapoja ja -voimakkuuksia. Keskelle pitkää sivua päästyämme Papillionia alkoi ilmeisesti väsyttää pallon perässä käveleminen, joten se päätti potkaista sitä itse ja heittää ilopukin sen lisäksi. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en edes ehtinyt säikähtää putoavani horjahtaessani kaulalle. Sain ”Vai sillä lailla” sanoin naurahtaen. Päätin laittaa mailan hetkeksi sivuun ja ottaa muutaman kierrokseen laukkaa purkaakseni tamman energiaa.
Lopputunnista harjoittelimme hetken palloon osumista ravista. Muutaman kerran löin hutin, mutta suurimmaksi osaksi ihan osuin palloon. Aivan lopuksi otin tammalta suitset pois ja päästin sen potkimaan palloa itsekseen. Ja voi että, miten hauskaa sillä näyttikin olevan! Täytyykin ehdottaa Katatulle, jos Papillion saisi omalle laitumelleen tai tarhaansa vastaavan pallon ajanvietteeksi. Se saisi purkaa energiaa sen kanssa, eikä energiaa pääsisi kasaantumaan nykyiseen tahtiin. -Toivottavasti.

Sanat: 383

Vastaus:

200vr

Nimi: Nala

31.07.2017 20:44
Punarautias
”Hei!” huudahdin Katatulle hypätessäni pyörän selästä alas. ”Hei. Tulitpa tänään myöhään” hän ihmetteli. ”Joo, ajattelin jäädä yöksi, jos suinkin vaan saan?” kysyin laittaessani pyörän nojaamaan puuhun. Katatu hymyili; ”kyllähän se sopii”.
Laskin tavarani nojaamaan tallihuoneen seinää vasten. Katatu tuli perässäni tuoden jotain tavaroita tallihuoneeseen. Hän asetteli ne hyllyille. ”Olen muuten miettinyt, nyt kun lopetin Iivarin hoitamisen. Että saisinko alkaa hoitamaan Eternalia?” takeltelin. ”Alkaisin käymään tallilla useammin, koska tiedän, että se vaatii enemmän treenaamista kuin muut hevoset” jatkoin. ”Katsotaas...” Katatu kaiveli joitain papereita. ”Mm, joo, kyllä voit alkaa hoitamaan sitä”. Hän ojensi jonkin paperin minulle; ”tässä on Eternalin ruokintaohje. Olisi hyvä, jos suunnittelisit sille myös liikutusohjelman”. Hypähdin melkein riemusta kun nappasin paperin käteeni ja hihkaisin: ”Jes”.
Täytynee lainata Leonardon tavaroita tänään Eternalille. Huomenna täytyy käydä ostamassa sille joitain varusteita, jotta pääsemme alkuun. Istuin tallihuoneessa kynän ja paperin äärellä. Maanantaina maastoon, tiistaina esteitä, keskiviikkona vapaapäivä tai maastakäsittelyä, torstaina maastoesteitä, lauantaina juoksutus ja irtohypytys, sunnuntaina vapaapäivä. Tällainen olisi ainakin ensimmäisen viikon ohjelma. Nyt on lauantai, joten voisin sopivasti käydä ainakin juoksuttamassa Eternalia. Minkähän varustevärin valitsisin sille? Onneksi en harrasta mitään muuta kuin ratsastusta, joten minulle jää aikaa treenata Eternalia ja tietysti jää aikaa myös muille hoitohevosilleni.
Pitkän pohtimisen ja miettimisen jälkeen kävelin satulahuoneeseen ja otin naulakosta lainalle juoksutusliinan. Olin jo lähdössä satulahuoneesta kunnes muistin, ettei Eternalilla ollut riimua. Ainakaan eilen. Etsin hetken ennen kuin löysin lainariimun. Löysin ainoastaan punaisen riimun, joka olisi sopivan kokoinen Eternalille. Sitten lähdin vihdoinkin ulos tallista, kohti laitumia. Vatsanpohjassani lepatteli muutamia perhosia ja matka laitumelle tuntui pidemmältä miettiessäni upeaa, kiiltävää oria, joka odotti minua laitumella. Tuolla se seisoi. Aidan vieressä, pää ylväästi pystyssä katsoen kohti metsää. Kun se kuuli minun tulevan, se käänsi päänsä. Auringon säteet heijastuivat orin karvalle saaden sen näyttämään lähes punaiselta. Aidan viereen päästyäni ojensin käteni kohti hevosen turpaa. Eternal viskasi päätään ja ojensi sitten turpansa nuuhkiakseen kättäni.
Aurinko lämmitti viime säteillään kentän hiekkaa. Hiekka pöllysi Eternalin ravatessa laajaa ympyrää. Sen ravi oli rentoa ja hyvin hillittyä. Hidastin orin käyntiin ja käänsin sen toiseen kierrokseen. Ottaisimme tähänkin kierrokseen ravia ja laukkaa. Sen jälkeen taluttaisin oria pitkin kenttää pitkällä narulla.
”Voisinkohan jäädä tähän” ajattelin. Olin laitumen vieressä, jossa muun muassa Eternal ja Hunter olivat. Jäisin tähän nukkumaan. Potkaisin vielä yhden kiven pois makuupaikastani ja asettelin sitten makuupussini maahan. Muutama hevonen oli tullut aidan viereen kummastelemaan, mitä oikein tein. Myös Eternal ravasi kauempaa ihmettelemään, mitä tein. Makuupussi ilmeisesti rapisi kiinnostavasti. Haukottelin. Menin aidan viereen rapsuttelemaan hevosia ennen kuin painuisin pehkuihin. Toivottavasti yöstä tulisi lämmin ja voisin nukkua koko yön taivasalla.
Sanat: 412

Vastaus:

200vr :)

Nimi: Nala

18.07.2017 19:52
Laidun
Loikoilin orilaitumella olevan ison kiven päällä. Ilta tuoksui raikkaalta ja hento tuulenvire viilensi paljaita polviani. Muutama hevonen rouskutti ruohoa lähelläni ja joku kävi nuuskimassa kättäni. Tämä se vasta oli elämää, maata laitumella hevosten keskellä. Nostin päätäni ja etsin katseellani viereisellä laitumella olevaa Leonardoa. En heti nähnyt sitä, mutta hetken etsimisen jälkeen katseeni osui mustaan hevoseen, joka makasi pitkin pituuttaan laitumella. Hymyilin ja laskin pääni takaisin käsieni päälle. Suljin silmäni ja vedin keuhkoni täyteen hevosten tuoksua.
Säpsähdin kun tunsin jalassani kosketuksen. Avasin silmäni salamannopeasti nähdäkseni, kuka hyökkääjä oli. Nähdessäni punahohtoisen rautiaan rauhoituin. Olin ylireagoinut. Nousin hitaasti istumaan ja ojensin käteni kohti orin turpaa. Se tarkkaili minua suurilla silmillään ja ojensi kaulaansa hieman. ”Hei Eternal” sanoin hiljaa. Hevosen korvat kääntyivät eteen. Se hamusi kättäni turvallaan. Kaivoin taskuani toivoen, että sinne olisi jäänyt jokin herkku. Sormeni osuivat sokerinpalaan. ”Tässä” ojensin sokerin Eternalille. Katsoin, miten hevosen vahvat poskipäät liikkuivat sen rouskuttaessa sokeria. Liu’utin kättäni pitkin sen kaulaa. Eternal ei viihtynyt kauaa luonani, vaan siirtyi kauemmas jatkamaan laidunnusta. ”Se on upea”, ajattelin.
”Voisinko mennä tallille yöksi huomenna?” kysyin äidiltä rynnistäen keittiöön. ”Eikös sinun pitänyt siivota huoneesi?” äiti kysyi. ”Joo, menen siivoamaan sen heti, jos saan mennä huomenna tallille?” intin. ”Noh, kyllähän se käy, mutta isä tai minä ei ehditä viemään sua sinne. Saatko vietyä kaikki tavarat pyörällä?” äiti sanoi. ”Enköhän. Pakko” vastasin. Sitten kiiruhdin rappuset ylös ja menin suoraan huoneeseeni. Heitin tallikassin nurkkaan ja katsoin sotkuista huonettani. ”Onpas se päässyt sottaiseksi” ajattelin. Ei auttanut muuta kuin käydä hommiin.
Sanat: 243

Nyt olen päättänyt, että haluaisin Eternalin hoitohevosekseni, eli saisinko alkaa hoitamaan sitä? :)

Vastaus:

110vr.
Saat alkaa hoitamaan sitä. :)

Nimi: Nala

18.07.2017 13:44
Metsätie
Nousin Papillionin paljaaseen selkään. Paljaat jalkani painautuivat tamman karvaa vasten. Saisin varmaan hiertymät kun ratsastan shortseilla, mutta aioin nyt kerrankin tehdä niin. Tammalla oli päässään sidepull-suitset ja me olimme lähdössä maastoon. Ensimmäisenä suunnistaisimme kahluupaikalle. Painoin pohkeet tamman kylkiin ja se lähti liikkeelle. Tamman jouhet heiluivat reippaan käynnin tahdissa, tunsin, miten se oli kauttaaltaan rento. Ratsastimme maastoesteradan viertä löysin ohjin auringon luodessa valoaan puiden välistä. Papillion eteni verkkaisesti lepuuttaen päätään. Hiljalleen edestämme alkoi kuulumaan kavionkopsetta. Tamma nosti päätään ja höristi korviaan. Kiristin hiukan ohjasotetta ja pysäytin tamman. Pian näimmekin ratsukon maastoesteradalla. Ratsukon lähestyessä tunnistin hevosen Eternaliksi. Orin turkki kiilteli auringon loisteessa ja se liisi esteiden ylitse vaivattomasti. Ratsukon ollessa melkein kohdallamme nostin kättäni tervehtien. Ratsastaja hymyili ja nyökkäsi. Katsoin heidän menoaan ja kannustin Papillionin jälleen liikkeelle.
Tulimme metsän siimeksestä suoralle. Näin kauempana edessäni kahluupaikan. ”Prr, nyt voidaan hidastaa”, hidastin Papillionin raviin. Tamma puuskutti pitkän laukkaspurtin jälkeen. Hidastin käyntiin kymmenisen metriä ennen vettä. ”Mentäiskö vähän kahlamaan?” kysyin tammalta. Tietenkään hevonen ei vastannut minulle, mutta se alkoi loiskimaan heti kun oli päässyt veden reunalle. Vesi ei ollut syvää, joten lähdimme kävelemään kohti toista reunaa. Matkalla tamma nappasi lehtiä mutusteltavaksi kahluupaikan vieressä kasvavasta puusta. Kävelimme pitkin kahluupaikan reunoja ja tutustuimme yhdellä sivulla kasvavaan kaislikkoon. Ihmettelen, ettei Papillion maistanut kaisloja, jokaista muuta heinätuppoa (maalla kasvavaa) kun piti maistaa. Ilmeisesti kaislat eivät kelvanneet, koska ne olivat vedessä. Tai sitten ne eivät tuoksuneet hyviltä. Ohjasin hevosen kahluupaikan keskivaiheille ja annoin sen roiskia sydämensä kyllyydestä.
Laskeuduin alas selästä ja nappasin käteeni ison tupon heinää. Talutin tamman veteen, laitoin heinät selkäni taakse ja laitoin ohjat kaulalle. ”Odota”, sanoin sille ja kävelin kauemmas veteen. Tamma lähti totta kai heti iloisena seuraamaan, joten jouduin pysäyttämään sen uudelleen. ”Prr, paikka”. Tällä kertaa pääsin tarpeeksi kauas. Otin heinät esille ja maiskautin. Heinät huomattuaan Papillion lähti heti tulemaan luokseni.
Luoksetuloharjoitukset vedessä olivat sujuneet odotettua paremmin. Nyt talutin hevosen kuivalle maalle ja ajattelin nousta selkään. Selkään. Millä ihmeellä minä pääsisin Papillionin selkään? Etsin katseellani kiveä, kantoa, mitä tahansa, minkä päältä pääsisin ponnistamaan ylös. Ei, en nähnyt mitään. Ei auttanut kuin lähteä taluttamaan tammaa ja katsoa, löytyisikö matkan varrelta jotain, jonka avulla pääsisin selkään. Metsään päästyämme huokaisin helpotuksesta. Tien varressa oli kaatunut puu tien suuntaisesti. Talutin Papillionin puun viereen ja kiipesin sen päälle. Tamma hieman ihmetteli kun nousin selkään oikealta puolelta, mutta kuittasi sen pienellä pään heilautuksella. Hetken kävelyn päästä siirryimme raviin. Papillionin ravi ei onneksi ole pomputtavaa, joten tammalla on mukava mennä myös ilman satulaa. Katselin ohitse vilistäviä puita, tien varrella kasvavia kukkia ja varjoja, jotka lankesivat tielle. Jatkossa tulisin ehdottomasti ratsastamaan Papillionilla kuolaimettomilla, se tuntuu nyt paljon rennommalta.
Sanat: 424

Vastaus:

210vr

Nimi: Nala

17.07.2017 12:15
Working equitation
”Iivari nyt tulet” sanoin jo hieman ärsyyntyneenä. Olin taistellut Iivarin kanssa ties miten kauan hoitaessani ja varustaessani sitä. Vilkaisin rannekelloani; viittä vaille kymmenen. Tulin tallille suunnilleen kahdeksan maissa ja kävin saman tien viemässä kentälle tarvikkeita working equitation- treenejä varten. Kentällä oli kahden tolpan väliin viritetty naru porttina, silta, metalliaidoista tehty pienen pieni ”aitaus”, kartioita pujottelua varten, yksi aaltoeste, puomeista tehty L-kirjaimen muotoinen kuja ja kaksi sinistä tynnyriä, joista toisessa oli pitkä keppi pystyssä. Olin onnekas kun tallilla harrastetaan luonnollista hevosmiestaitoa, lännenratsastusta ja paljon muuta, niin working equitationia varten löytyi esteitä, eikä minun tarvinnut alkaa soveltamaan ja rakentamaan esteitä itse.
Lyhyt matka Iivarin karsinalta kentälle tuntui normaalia pidemmältä, koska ori nyppi ohjia jatkuvasti. Nyt kun vihdoin olimme päässeet kentälle, varmistin, että portti on kunnolla kiinni ja lähdin tutustuttamaan Iivaria esteisiin taluttamalla.
”Hyvä poika”, taputin Iivaria kaulalle sen ylitettyä sillan ensimmäisen kerran kun olin ratsailla. Ori pärskähti ja heitti päätään. Iivari oli kauhean agressiivisella ja ärsyttävällä päällä tänään ja minulla oli muutenkin hermo kireällä. Pudistin päätäni työntäen ikävät ajatukset pois mielestäni. Käänsin hevosen kohti kartioita. Iivari jaksoi pujotella puolet kartioista ja sitten se ei enään hallunnut kääntyä seuraavasta välistä. Käänsin hevosen ympäri ja tulimme kartiot uudelleen. Tällä kertaa käskin sitä enemmän eteenpäin ja olin napakampi. Pujottelimme kaikki kartiot onnistuneesti ja suuntasimme kohti aitausta. Kävelimme aitauksen ympäri aitojen ulkopuolelta ja siirryimme raviin. Pujottelimme kartiot ravissa ja ravasimme kohti ”porttia”. Muutamaa metriä ennen hidastin Iivarin käyntiin ja pysäytin tolppien eteen kääntäen niin, että yletyin nostaamaan narun pois. Kävelimme tolppien välistä ja suljin portin. Siirryimme ravin kautta laukkaan. Tein laukkaympyrän ja ohjasin sen jälkeen aaltoesteelle. Annoin pohkeita ja valmistauduin hyppäämään, mutta Iivari kieltäytyi. Horjahdin kaulalle ja tipuin alas Iivarin hypähtäessä taaksepäin ja samalla heittäen kaulaansa. Jollain ihmeellä sain pidettyä otteeni ohjissa. Toruin hevosta puhdistaen itseäni hiekasta. ”Kolmekymmentä senttimetriä, etkä voi sitä hypätä” murisin ärsyyntyneenä hampaideni raosta. Nousin takaisin selkään. Uudestaan.
Vilkaisin kelloa. Olimme olleet kentällä jo viisikymmentä minuuttia. Pian pitäisi lopettaa. Sitä ennen harjoittelisimme vielä aitausta ja tulisimme ainakin esteen kerran. Kävelimme sisään aitaukseen ja käänsin orin siellä reippaasti ympäri. Tällä kertaa aitaus sujui hyvin. Kuitenkin aitauksesta poistuessamme Iivari potkaisi taaksepäin. ”EI!” huusin ehkä hieman liian kovalla äänellä. Onneksi Iivari ei ollut osunut aitoihin.
”Ei tainnut mennä kovin hyvin?” Alex kysyi. Ärsyyntymiseni ilmeisesti oikein huokui ulospäin. ”No ei. Putosin pariin otteeseen, eikä Iivari suostunut laisinkaan yhteistyöhön” sanoin tyytymättömänä. ”Ai. Se taitaakin olla hankala tapaus” Alex jatkoi. ”Hiukan. Tai ei niinkään hankala, mutta todella ärsyttävä ja itsepäinen luonne. Meidän kemiat ei sovi yhteen ei sitten yhtään” totesin. ”Siksi olenkin ajatellut lopettavani Iivarin hoitamisen ja ottavani tilalle jonkun muun, jonka kanssa tulisin paremmin toimeen” jatkoin. Alex näytti yllättyneeltä; ”Minä kun luulin, ettei sinua voi lannistaa mikään”. ”En itse asiassa ole lannistunut, mutta haluan mieluummin hoidokiksi jonkun, jonka kanssa voin kehittyä, kun Iivarilla ei oikein voi kisata ja minä haluaisin kisata” paasasin. ”Aivan. Ketä olet ajatellut pyytää hoidokiksi?” Alex kysyi. Naurahdin aloittaessani listaani; ”Arashia tai Eternalia, myös Moroz ja Patience ovat vaihtoehtoja. Minun täytyy kuitenkin tehdä vielä lisää taustatutkimusta, ennen kuin tulen lopulliseen päätökseeeni. Niin ja en ainakaan vielä voisi alkaa Arashia tai Patiencea hoitamaan, koska en ole tarpeeksi korkealla tasolla”. ”Ohhoh, sinähän tähtäät korkealle” Alex sanoi. Nyökkäsin ja otin harjan käteeni.
Katsoin irlannincobia, joka söi ruohoa tyytyvisenä ja rauhallisena. ”Voi olisitpa noin rauhallinen aina” huokaisin. Sitten käännyin ja lähdin ihastelemaan hoidokkivaihtoehtojani.
Sanat: 544

Näihin tunnelmiin lopettaisin Iivarin hoitamisen. Se ei valitettavasti enää innosta minua ja haluaisin vaihtaa sen johonkin, jonka kanssa pääsisin mahdollisesti kehittymään ”korkeammalle tasolle”. En nyt ainakaan vielä ota ketään Iivarin tilalle, mutta ilmoitan sitten! :)

Vastaus:

200vr :)

Selvä, minäpä poistan Iivarin hoidokeistasi ;)

Nimi: Nala

01.06.2017 08:25
Pyöröaitaus
Olin Papillionin kanssa pyöröaitauksessa. Tammalla oli pelkästään Sidepull-suitset, ei mitään muita varusteita. Olin laittanut aitaukseen muutamia estetolppia, puomeja, pressun ja renkaita sikin sokin. Harjoittelisimme tamman ehdoilla luonnollista hevosmiestaitoa, josta olisi varmasti hyötyä lännenratsastukseen, etenkin trailia varten. Sikin sokin lojuvat tavarat loivat paljon ärsykkeitä, ja niitä trailissa riittää; pelottavia portteja, tynnyreitä, puomeja ja vaikka mitä. Varmistettuani, että portti oli varmasti kiinni, irrotin suitsista ohjat, antaisin sen ensiksi itse tutkia esineitä kaikessa rauhassa. Papillion lähtikin heti kävelemään kohti lähintä tolppaa tutkiakseen sitä. Seurasin rauhallisesti vähän matkan päästä. Tamma käveli ensimmäisen tolpan luo ja töytäisi sen kumoon. Naureskellen kävin nostamassa sen hevosen siirtyessä kuopimaan maata renkaan luo. Se käyttäytyi juuri niin rauhallisesti kuin olin sen kuvitellut; se ei säikkynyt jokaista asiaa, muttei kuitenkaan ollut täysin rentoutunut ja luottavainen. Seuraavana Papillion suunnisti pressun luo. Se kulki kaula alhaalla ja pysähtyi muutaman metrin päähän, haisteli ilmaa ja siirtyi taas vähän eteenpäin. Juttelin sille rauhallisesti samalla kun tein puomeista pientä kujaa.
Ponnistin jakkaralta selkään, myös jakkara saisi jäädä aitaukseen. Annoin tammalle pitkät ohjat ja se lähti kävelemään ympäri aitausta rennon oloisesti. Herättelin sitä ja pysäyttelin sekä käskin sitä liikkeelle pelkästään äänen ja istunnan avulla. Pian jätin äänen pois ja sain sen pysähtymään ja lähtemään liikkeelle pelkästään napakan istunnan avulla. Harjoittelimme sitä vielä hetken ja sitten otin ohjia hieman käteen. Aloimme ratsastaa esteiden välistä; pysähtyen tolppien kohdilla, ylittäen puomeja, ohittaen pressua ja peruutellen esineiden keskellä. Papillion oli selvästi vähän säikky pressun kohdalla, joten tulin alas ja kävelytin sen muutaman kerran pressun yli. Ensimmäisellä kerralla se meni puolijuoksua yli, mutta rauhoittelujeni jälkeen sain sen kolmannella kerralla jo pysähtymään sen päälle. Sitten jätimme pressun hetkeksi ja menimme puomikujan luo. Lähdin rauhallisesti taluttamaan tammaa kujaa pitkin, mutta noin metrin päässä se teki stopin. Löysäsin otettani ja tamma peruutti pois. Siirsin puomeja hieman kauemmas toisistaan rauhoitellessani tammaa. Toisella kerralla sama juttu. Kolmannella kerralla pääsimme puoleen väliin, mutta sitten Papillion otti muutaman sivuaskeleen ja oli kujan ulkopuolella. Uudestaan. Nyt sain sen kävelemään puoleen väliin, sitten tamma pysähtyi. Puhelin sille rauhallisesti ja silitin sen päätä. Se seisoi siinä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta se liikahti. Tamma käveli ulos puomikujasta juuri niin kuin piti. Kehuin sitä. Siirryimme jälleen pressulle, joka ei tuntunutkaan enää pelottavalta hevosensyöjäpuomien jälkeen. Papillion käveli pressun yli ja pysähtyi sille kuin vanha tekijä. Nousin uudelleen hevosen selkään.
Sivuttaissuunnassa puomien ylitys sujui hyvin, mutta kun piti ohittaa ne tai mennä niiden vieressä pituussuunnassa, tunsin, miten hevonen allani jännittyi kerta kerran jälkeen. Kuitenkin joka kerran jälkeen jännitys hieman hävisi. Ratsastelimme tolppien välistä, pysähdyimme jakkaralle, ylitimme pressun ja tulimme puomikujan kohdalle. Ja kappas! Tamma käveli sen läpi, kuin kaikki pelkonsa unohtanut. Hukutin tamman kehuihin ja annoin sille taskussani olleen sokerin palasen.
”Hyvä tyttö” päästin Papillionin irti ja taputin sen kaulaa. Se hörähti ja lähti heti kävelemään kohti laitumen vehreintä kohtaa. Olin tyytyväinen harjoittelumme tulokseen, mutta kehitettävää olisi vielä paljon. Suljin portin ja suunnistin tallipihaa kohti, olisi aika lähteä kotiin.

Sanat: 475

Vastaus:

250vr, hyvä tarina! :D Kiva, että kerrot välillä tarkemmin, mitä teet hevosen kanssa

Nimi: Nala

30.05.2017 16:58
Voikukat osa 2
Ori käveli rauhallisesti pitkin maastopolkua. Metsässä linnut liversivät korvia huumaavasti. Ilmassa oli selvästi kesän tuntua; ilma tuoksui raikkaan kesäiseltä ja aurinko loi valoaan kaikkialle. Olimme tulleet lyhyille alkukäynneille metsänreunassa kulkevalle polulle. Luonto ympärillämme oli ihanan eloisa ja se antoi minulle energiaa. Puhkuin innosta päästä hyppäämään, joten otimme suunnaksemme aidattoman kentän, jonne olin koonnut esteet ennen ratsaille nousua. Ilmeisesti intoni oli tarttunut Leonardoon, sillä nyt se kiristi tahtia ja nyökytti päätään askelten tahtiin.
Olimme verrytelleet kaikissa askellajeissa ja valmiina aloittamaan hyppäämisen. Katselin ympärilleni: aidaton kenttä oli mielestäni mukavan rauhallisessa paikassa, sillä sitä ympäröivät puut kolmelta reunalta. Kentän reunamilla kasvoi heinää ja ruohoa, sekä voikukkia. Voikukkia oli ihan hirveästi, metsän tuoksu peittyi lähes kokonaan voikukkien tuoksuun. Hiekka Leonardon jaloissa pöllysi. Kertasin vielä rataa: ensin matala pysty ja sen jälkeen sarjalle, jonka esteiden alapuolella ja tolppien sivuilla oli koristekukkia. Kukat olivat olleet kukkalaatikoissa kentän laidalla esteiden koristamista varten, niin lapussa ainakin oli lukenut. Seuraavana radalla on punainen ristikko ja hieman korkeampi aaltoeste. Sen alaosaan oli maalattu kukkaniittyä lentävine voikukansiemenineen. Viimeisenä radallani oli okseri ja pysty. Okserin olin myös koristellut muutamilla kukilla. Kaikki esteet olivat 30-50cm välillä. ”Kyllä nyt kelpaa” ajattelin. Samalla hymähdin itsekseni: kuka koristaa esteet vain silmän ilon takia purkaakseen ne hetken päästä? Tai ehkä voisin jättää ne, pitäisi kysyä Katatulta. ”Teillähän on oikein kesäisen väriset varusteet!” joku ohi kulkeva hoitaja huikkasi. Katsahdin orin päällä olevia limejä varusteita. ”Ai, niinpä onkin, sehän sopii hyvin kun se kesä vihdoinkin tuli” vastasin. ”Jep, kyllä kumman myöhään tuli kesä” hän sanoi jatkaen matkaansa. ”Niin, aloitetaanhan sitten” sanoin Leonardolle keräten ohjat kunnolla käteen.
Kannustin orin ravin kautta laukkaan. Laukkasimme ympyrän ja käänsin sen jälkeen kohti ensimmäistä estettä. Ori viskasi päätään ja otti lisää vauhtia. Jouduin pidättämään sitä oikein kunnolla ennen ensimmäistä estettä. Este… ja hieno ylitys! Leonardo pyrki taas kiihdyttämään vauhtiaan ennen seuraavaa estettä, joten hidastin vauhtia ja pidätin ennen hyppyä. Leonardo ylitti jokaisen esteen pudottamatta. Viimeisessä kaarroksessa ohjasin hiukan liian tiukan tien, minkä seurauksesta horjahdin satulassa, onneksi en kuitenkaan tippunut. Ensimmäisen yrityksen jälkeen olin tyytyväinen oriin, ja itseeni. En nimittäin ollut hypännyt pitkiin aikoihin. Nyt treenattaisiin kunnolla kun oli ihan ratakin rakennettu!
”Sehän näyttää nauttivan hyppäämisestä” portille saapunut Samatha sanoi kun ylitimme okserin. En vastannut heti, vaan vasta viimeisen pystyn jälkeen. ”Eikö vaan? Siitähän kuoriutui oikea esteratsu” sanoin hymyillen. ”Muuten, tiedätkö voisiko nämä esteet jättää kentälle vai pitääkö ne purkaa?” kysyin heti kun muistin. ”Joo, kyllä ne voi jättää, tällä kentällä ei usein ratsasteta” Samatha sanoi.
Vilkaisin kelloani. Olimme ratsastaneet jo tunnin ja vartin, suurimman osan ajasta hypäten. ”Nojoo, eiköhän tämä riitä” annoin orille pitkät ohjat ja taputin sen hikistä kaulaa. Aurinko oli jo alkanut laskemaan, mutta ilma tuntui olevan entistä lämpimämpi tuulen lakattua. Ilta oli lähes liian täydellinen; kesä, minä ja hevonen. Kesä oli ehdottomasti aina ollut ehdoton lempparini vuodenajoista. Hetken käveltyämme laskeuduin selästä ja lähdin taluttamaan Leonardoa kohti tallia. Löysäsin satulavyötä ja otin ohjat pois kaulalta. Maiskautin orille ja se lähti laiskasti tallustelemaan perässäni.
”Auh!” olin aikeissa avata harjalaatikon, jonka olin jättänyt ulos harjauspuomin luo. Se olikin tulikuuma kaiken sen auringonpaisteessa olemisen jälkeen. Naurahdin, kesä oli todellakin täällä!

Sanat: 505

Vastaus:

255vr :) Saat näistä myös Kesäfiilistelijä-merkin! :3

Nimi: Nala

30.05.2017 15:35
Hiirenkorvat osa 1 (otsikoin tarinat varmaankin eri nimillä)
Olin saanut säästettyä hyvän määrän rahaa, ja olin käynyt ostamassa paljon uusia varusteita, etenkin Leonardolle ja Hunterille, nyt olisin menossa testaamaan Leonardon estevarusteita. Luvassa on siis estetreeni! Kevät oli ollut harvinaisen pitkä ja kylmä, mutta tänään näytti lämpenevän. Lämpömittari näytti kahtakymmentä astetta kun olin lähtenyt kotoa. Kun kerrankin paistoi aurinko, olin päättänyt lähteä tallille. Ilta oli jo pitkällä kun saavuin perille. Olin tullut pyörällä, vaikka matkaa olikin kuusi kilometriä. Talli ja hevoset mielessä matka oli taittunut yllättävän ripeästi. Nyt asetin pyöräni pyörätelineeseen ja poikkesin tallissa hakemassa Leonardon riimunnarun, samalla jätin tallipussini kaappiin. Leonardo oli juuri siirretty kauimpana tallista sijaitsevalle laitumelle, joten ehtisin matkalla moikata Hunteria ja Iivaria, jotka olivat samalla suunnalla laiduntamassa. Hiekkatien varrella kasvavissa koivuissa olivat hiirenkorvat vihdoinkin puhjenneet ja muutama pensas oli jo täysin vihreänä. Laitumilla kasvoi ruohoa, vaikka osittain seasta näkyi vielä vanha, väritön ruoho. Hevoset nauttivat lämpimästä kesäpäivästä täysin rinnoin. Muutama shettisori: Charlie ja Capi makasivat pitkin pituuttaan ruohikolla. ”Miten joku voi maata noin rentona? Ootteko te ees elossa?” kysyin pysähtyessäni aidan viereen. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään tullakseen tervehtimään minua. Sen sijaan Capi päästi laiskan hörähdyksen, ikäänkuin sanoakseen: ”elossa ollaan, mene nyt siitä häiritsemästä senkin ihminen”. Naurahdin ja lähdin jatkamaan matkaani.
Vähän matkaa käveltyäni saavuin laitumelle, jossa oli useampi ori. Muutamat niistä nyhtivät ruohoa kaikessa rauhassa ja yksi juoksenteli laitumen päästä päähän. Se oli kaunis valkoinen hevonen, ilmiselvästi ravuri. ”Oletko sinä Moroz?” mietin ääneen. Ori tuli heti aidan viereen kuin käskystä. ”Okei, siis olet” sanoin sille. Moroz työnsi turpaansa aidan yli ja minä sain rapsutettua sitä. Oi, miten pehmeä turpa sillä olikaan! Hetken rapsuttelujen jälkeen ori lähti taas ravaamaan pitkin laidunta ja minä siirryin kohti laidunta, jossa Iivari ja Hunter olivat. Olin melkein laitumen kohdalla kun kuulin kimeän hirnahduksen. Katsoin nopeasti äänen suuntaan ja mitä näinkään! ”IIVARI! LOPETA!” Otin muutaman juoksuaskeleen ja pujahdin aidan välistä laitumelle. ”Soh, mene siitä”, huidoin narulla kohti Iivaria, jotta se menisi kauemmaksi. Hunter seisoi peloissaan portilla. ”Voi sinua” lähestyin Hunteria varovasti ja ojensin käteni. ”Kiusaako Iivari sinua?”. Olin nähnyt, miten Iivari oli potkaissut Hunteria ja lähtenyt jahtaamaan sitä hampaat irvessä. Menin rauhallisesti Hunterin luo ja napsautin Leonardon narun kiinni riimuun. Tarkistin hevosen. Ryntään kohdalla oli pieni naarmu, mutta ei onneksi pahempaa. ”Viedäänpäs sut pois täältä” sanoin ja avasin portin. Iivari katsoi peräämme korvat luimussa kun talutin Hunteria kohti Leonardon laidunta. ”Ilkeä tinker, hyi” toruin Iivaria. Voi millaisen riiviön olinkaan ottanut vastuulleni. Hunter alkoi vähän rentoutua. Se nyhtäisi yhdestä koivusta oksan irti ja mutusteli sitä kävellessään. Katsoin sitä hymyillen.
Jos hevonen voi olla hämmästynyt, niin nyt olen senkin nähnyt. Leonardo seisoi laitumensa portilla kun minä tulin Hunterin kanssa. Sen korvat olivat ihan hörössä ja sieraimet laajat, jotta se haistaisi tulokkaan. ”Tuodaanko sulle kaveri?” kysyin siltä. Leonardo seuraili silmä kovana kun talutin Hunterin sisään portista. Annoin orien haistella toisiaan hetken ja otin sitten Leonardon kiinni päästäen Hunterin laiduntamaan. ”Tule, mennään” maiskautin orille, joka yhä katseli hämmentyneenä hevosta, joka oli tullut sen omalle laitumelle. ”Ei hätää, ei Hunter kaikkea ruohoa ehdi syödä poissa ollessasi. Katatu saa tehdä jotain, etsiä Hunterille uuden laitumen, sillä Iivarin kanssa en sitä enää laita”. Suljin portin huolellisesti ja lähdin taluttamaan mustaa hevostani kohti tallia lintujen livertäessä puiden oksilla.

Sanat: 519

Vastaus:

Saat 260vr :)

Nimi: Nala

06.05.2017 15:32
Pukuratsastus
Katselin, miten Leonardon karva suorastaan kiilteli. Se loi minuun kummaksuvan katseen. Olihan se vähän hassun näköinen. Sillä oli punainen loimi viittana, pirunsarvet ja häntään oli letitetty punainen paksu nauha, ikään kuin pirunhännäksi. Harjakin oli letitetty nätiksi, ja palmikoinnin seassa kiemurteli punainen nauha. Olin ensin miettinyt joitain hauskempia asuja, kuten keijua ja tiikeriä, mutta päädyin valitsemaan asuksemme pirun, punainen kun sopii Leonardolle muutenkin hyvin. ”Eiköhän me olla valmiita?” nappasin pirunsauvan, joka nojasi karsinaan ja lähdin taluttamaan oria kohti maneesia, jossa pukuratsastus pidettäisiin. Vappukisojen muut luokat oli kisattu jo päivemmällä, ja pukuratsastus pidettiin viimeisenä, jotta kaikki ehtisivät valmistella hevosensa ja pukeutua. Millaisia asuja muilla mahtaisi olla?
”Aloitetaan sitten” Katatu sanoi. Hän oli kertonut meille, mitä meidän tulee tehdä. Ratsastajia ei ollut kovin montaa, joten mahduimme kaikki yhtä aikaa kentälle. Tehtävänämme oli mennä yksi kerrallaan kentälle aina siinä kohtaa kun edellinen oli ratsastanut puoli kierrosta. Ratsastaisimme uran sisäpuolella kierroksen käynnissä, sitten siirtyisimme uralle ja menisimme kierroksen ravissa ja toisen laukassa. Sitten siirrymme uran sisäpuolelle kävelemään ympyrälle. Nousin ratsuni selkään, olisin toinen kentälle siirtyjä. Seurasin tarkkaavaisena ensimmäistä ratsastajaa ja pidättelin Leonardoa, joka kiemurteli allani. Nyt olisi aikamme siirtyä kentälle. Annoin pohkeita ja Leonardo lähti töksähtävästi käyntiin. Jouduin pidättelemään oria, joka oli vain saanut lisää energiaa kävelytyksestä. Olin käynyt sen kanssa kävelemässä metsätiellä ennen kuin olimme pukeutuneet, sillä se oli ollut levoton ennen sitä. Nyt minun oli kuitenkin pakko todeta, että kävelytys ei ainakaan tehnyt sitä rauhallisemmaksi.
”Kiitos kaikille ratsastajille, nyt voitte kävellä hetken, kunnes kutsun kaikki kaartoon palkintojen jakoon” Katatu sanoi. Kävelimme hetken ja juttelin muiden ratsastajien kanssa. Pian meidät kutsuttiinkin kaartoon. Katatu aloitti kertomalla sijoitukset kolmannesta toiseen. Kun en ollut kolmannen tai toisen joukossa, olin täysin varma, etten sijoittunut. Olin jo valmistautunut taputtamaan ensimmäiseksi tulleelle kunnes kuulin nimeni; ”Pukuratsastuksen voittivat Nala ja Leonardo!”. En ensiksi tajunnut, mitä tapahtuu, mutta kun ruusuke oli kiinnitetty Leonardon suitsiin ja ori heitti päätään, tajusin että me oikeasti voitimme! Onnitteluja tulvi joka puolelta ja kaikki pukuratsastukseen osallistuneet saivat vielä jotkut pikkupalkinnot osallistumisesta.
Sanat: 324

Vastaus:

Saat 105vr! :)

Nimi: Nala

26.03.2017 16:53
Lampi
Kiristin satulavyön ja ponnistin Hunterin selkään. ”Valmista?” Samatha kysyi Megganin selästä. ”Joo, eiköhän lähdetä” sanoin kannustaen ratsuni käyntiin. Päivä oli mitä parhain maastolenkille: aurinko paistoi, lämpöasteita oli kymmenen ja oli tyyntä, oikein täydellinen kevätsää. Linnut lauloivat puissa ja tie oli kuivunut sulamisvesistä. Kävellessämme alkukäyntejä alkoi edestämme kuulua kavionkopsetta. Hunter nosti päätään ja höristi korviaan, sen teki mieli pysähtyä, mutta pidin sen liikkeellä. Pian mutkan takaa ratsastivat esiin Minttu ja Foxchaser. Vaihdoimme kohdatessamme pari lausetta ennen kuin jatkoimme matkaamme Samathan kanssa. ”Käytäisiinkö lammella?” Samatha kysyi. ”Käydään vain”. Käännyimme kohti rantaa vievälle, kapeammalle tielle. Hunter oli kuuliainen ja käveli energisesti eteenpäin. Ori otti lyhyitä askeleita, se selvästi haluaisi jo juosta. Metsä oli tavattoman kaunis, jotenkin mystinen siinä kevätauringossa. Näin, miten orava juoksi ylös pitkin suoraa männynrunkoa. Metsä oli täynnä linnunlaulua. Voi, miten ihania retkiä meillä tulisikaan olemaan näissä maastoissa!
Olimme kiivenneet harjulle. Se oli korkein, mitä näillä main sijaitsi. Pysäytin Hunterin ja katselin ympärilleni. Kaikkialla, minne silmä kantoi, oli eri kokoisia ja korkuisia harjuja. Pääasiassa ne olivat hiekan ja havunneulasten peittämiä, niiden rinteillä kasvoi jäkälää ja suorarunkoisia mäntyjä. Metsä oli täynnä eloa. Linnut lauloivat ja emolintu ruokki pesässään olevia poikasia. Hevonen allani oli rauhallinen tarkkaillessaan ympäristöään. Keräsin ohjat ja maiskautin. Laukkasimme pitkin harjua, niin, että hiekka pöllysi. Lämmin tuulenvire viilensi kasvojani ja tarttui hiuksiini. Nojauduin eteenpäin ja painoin pääni orin harjaa vasten. Ihana hevosen tuoksu täytti sieraimeni. Hengitin syvään ja nousin takaisin istumaan. Hunter kiisi mäntyjen ohi ja aika tuntui pysähtyvän. Hidastin Hunterin käyntiin, sillä tasanne muuttui jyrkäksi alamäeksi. Otin suunnaksemme lammen. En ollutkaan ennen ollut tällä puolella lampea. Ranta olisi kuulemma vähän jyrkempi ja syvempi, mutta emmeköhän me nyt veteen pääsisi. Ravasimme pitkin leveää polkua, metsä edessämme alkoi avartua ja auringon lämmittävä paiste osui kasvoihini. Saavuimme lammelle, laskeuduin Hunterin selästä ja otin siltä satulan pois. Laskin sen vanhalle puunrungolle. Talutin Hunterin kiven viereen, niin, että pääsin ponnistamaan sen selkään. Kävelimme rantaveteen. Ori loiskutti vettä etujalallaan ja eteni syvemmälle. Täälä vesi oli hieman viileämpää kuin vastarannalla, jossa yleensä kävimme uittamassa. Viileä vesi teki itseasiassa hyvää hikisen ratsastuksen jälkeen. Olisimme jo täysin kuivia ennen kuin pääsisimme takaisin tallille. Katsoin taivaalle, jossa aurinko paahtoi. Lämpöasteita täytyi olla lähemmäs kolmekymmentä. Kun olimme tarpeeksi syvällä, laskeuduin selästä uimaan Hunterin vierelle. Lammen pinta oli tyyni lukuun ottamatta pieniä aaltoja, joita saimme aikaiseksi. Tämä se vasta oli elämää. ”Nala” kuulin jonkun sanovan. Ääni tuli kuin unen läpi, kuin jostain kaukaa.
”Nala” säpsähdin kun kuulin äänen uudemman kerran. ”M-mitä” sopersin ja ravistelin päätäni. ”Ootko sä nukahtanut?” tajusin, että puhuja on Samatha. Katselin ympärilleni. Olimme lammella, jonka pintaa peitti paikoin ohut jääkerros. Polulla oli yksittäisiä vesilätäköitä. ”Oletko kipeä?” Samatha kysyi. ”A-aivan, mitä sanoitkaan, taisin uppoutua ajatuksiini” änkytin. Samatha naurahti. ”Haaveilin juuri kesäisestä maastoretkestä Hunterin kanssa, menikö minulta ohi jotain tärkeää?” sanoin kiusaantuneena. ”Eipä oikeastaan, paitsi tien yli juokseva orava ja minun kertomukseni viimekesän epäonnistuneesta uintireissusta Zanzibarin kanssa” tyttö nauroi. ”Ai, anteeksi”. ”Ei se mitään”. Nauroimme molemmat.
Olimme kävelemässä takaisin tallille päin. Maastoretki oli sujunut mukavasti jutellen niitä näitä ja kisaten leikkimielisesti. Olimme viilettäneet pitkin metsätietä testaten, kumman hevonen pääsee nopeampaa. Ensimmäisellä kerralla Samatha oli voittanut, mutta toisella kerralla minä olin vienyt voiton Hunterin kanssa, olimme siis tasoissa. Hunter oli ollut yllättävän rento Megganin seurassa. ”Miksi aiot isona?” Samatha kysyi. ”Olen haaveillut eläinlääkärin ja hevosenhoitajan ammatista. Niin ja tietysti tallipitäjänä voisi olla kivaa”. Näin itseni niin hevosklinikalla pelastamassa hevosten henkiä kuin hoitamassa kaikenlaisia hevosia tallilla. Miten mukavaa olisikaan tehdä ammatikseen, jotain, joka liittyy hevosiin. Tai voisin perustaa tallin, ehkä jonkin mukavan pienen ratsastuskoulun. Sielä tulisi olemaan upea, kirjava irlannincob, vähän niinkuin Iivari, sekä siro arabi, tietysti uljas musta friisiläinen, ja vaaleanruunikko ratsuhevonen, aivan kuten Hunter. Ja jokin pienempi poni, sellainen pörröinen ja söpö, ehkä shetlanninponi, sekä tietenkin kulomusta islanninhevonen. Haluan rutkasti erilaisia hevosia.
Havahdun jälleen haaveistani kun Hunter heittää päätään. ”Ravataanko?” Samatha kysyy. Nyökkään ja kannustan Hunterin raviin viimeistä kertaa tällä lenkillä, olisimme pian tallilla. Hunterin musta harja hulmusi ravin tahtiin. Voiko mikään olla parempaa kuin istua rakkaan hevosen selässä?
Sanat: 649

Vastaus:

Ihanan tunnelmallinen tarina! :3 Saat 300vr ja Haaveilija-merkin! :D

Nimi: Nala

26.03.2017 10:24
Karkuri
”IIVARI” kuulin Katatun huudon kun astuin ulos autosta. Katsoin naiseen, joka juoksi talolta. ”Mitä se nyt on tehnyt?” kysyin hämmentyneenä. ”Karannut mokoma” Katatu sanoi. ”Voi ei” huoahdin. ”Sitä ei kyllä pitele mitkään aidat. Se lähtee tarhasta justiin sillon kun sitä huvittaa, etenkin huonolla säällä” Katatu puhahti. ”Jep… On se yks nirppanokka, pieni räntäsade, eikä muka kestä ulkona”. ”Haetko säkin vielä riimunnarun niin mä haen kauraämpärin?” Katatu kysyi. ”Joo” lähdin hakemaan Iivarin riimunnarua.
”Iivarii, tule tänne” mairittelin oria luokseni. Se oli nyt metsän reunassa tarhojen takana. Katatu heilutteli kauraämpäriä ja huuteli oria. Iivari vähät välitti ja lähti lampsimaan pitkin metsänreunaa. ”Aarg, älä rommi sielä” Katatu murisi hampaidensa välistä. ”Just sinne piti mennä, kyllänsä kurassa jo”. Katsahdin paikkaan, jossa Iivari römpi. Maa oli siellä pehmoista, märkää ja kuraista. ”Toivottavasti ei tule pakkasta” sanoin. ”Jep, en haluaisi että tuonne jäätyisi kauheita römpimisjälkiä, vieläpä kun sielä on hyvä ratsastaa etenkin aamulla kun maa on jäässä. Olimme päässeet muutaman metriin päähän orista, mutta eiköhän se lurjus lähtenyt raviin häntä ylhäällä. ”Soosoo, tänne sieltä” Katatu sanoi ravistaen kauraämpäriä. Iivari teki äkkipysähdyksen kuultuaan rapinaa ja kääntyi katsomaan meitä. Se höristi korviaan ja pärskähti. ”Hyvä poika, haluatko kauraa?” kysyin siltä. Ori otti epävarman askeleen eteenpäin. ”Hyvä, tule vain” Katatu sanoi ja otti askeleen eteenpäin. Silloin ori teki täyskaannöksen ja lähti laukaten poispäin. ”Ääh, ei tästä tule mitään” sanoin tuhahtaen. ”Kyllä me se vielä kiinni saadaan, ei luovuteta nyt” Katatu sanoi taputtaen minua olkapäälle.
”Kiinni on” Katatu hihkaisi kun sai vihdoinkin sujautettua riimun orin päähän. Iivari oli kai kyllästynyt olemaan karkuteillä, koska se ei välittänyt, söi vaan kauroja kuin olisi joutunut olemaan päiviä ilman ruokaa. ”Onneksi se ei lähtenyt metsään” Katatu sanoi. ”Jep” sanoin rapsuttaen sen otsaa. Iivari heitti päätään ylös ja mussutti suunsa tyhjäksi nokuttaen kauramössöä kädelleni. ”Hyii” ravistelin mössön pois. ”Siitäs saitte kun piti keskeyttää mun ihana vapaus” Katatu puhui ”Iivarin äänellä” purskahdimme molemmat nauruun. ”Noniin, viedäänpä tämä karkuri talliin” Katatu sanoi ja ojensi riimunnarun minulle.
Pesin orin jalat ja harjasin sen ennen päiväruokien antamista. Kävin nappaamassa satulahuoneesta Papillionin riimunnarun ja lähdin kohti tarhoja. Menisin taluttamaan tammaa, sillä se ei ollut saanut liikuntaa pariin päivään. Kävellessäni tarhalle mietin, minne menisin taluttamaan tammaa, sillä en ollut vielä päättänyt. Metsään vaiko kentälle? Katsahdin metsätielle ja huomasin sen olevan yhä jäässä. Selvä, kentälle siis, sillä se ainakin on sula. Saavuin tarhan portille ja Papillion ravasi luokseni höristen. ”Hei tyttö” tervehdin sitä ja rapsutin sen otsaa. Avasin tarhan portin ja kiinnitin riimunnarun riimuun. ”Mennään hetkeksi kävelemään, sitten saat päiväruoat”. Talutin tamman kentälle. Taluttelin tammaa ympäri kenttää. Papillionilla ei vaikuttanut olevan kovinkaan paljoa energiaa, sillä se löntysteli perässäni riiputtaen päätään ja pärskähdellen laiskasti. ”Ollaanpa sitä nyt energisiä” naurahdin. Tamma pärskähti kuin olisi muka tajunnut, mitä sanoin.
Hetken tammaa taluteltuani vein sen talliin ja harjasin enimmät liat siitä pois. Sitten annoin sille päiväruoat. Kävin vielä puhdistamassa harjat ennen kotiinlähtöäni.
Sanat: 466

Vastaus:

255vr

Nimi: Nala

18.03.2017 09:31
Hunter
Katsoin oria, joka oli peräti tullut jo minua portille vastaan. ”Ohhoh, millonkas susta noin rohkea on tullut?” kysyin siltä ojentaen käteni. Olin käynyt vajaan viikon ajan joka päivä tallilla puuhailemassa Hunterin kanssa. Ensin olin vain tarkkaillut sitä laitumella ja rapsutellut sekä antanut herkkuja. Olin ollut paljon sen lähellä, niin että se tottuu minuun, eikä pelkäisi minua. Olin taluttanut sitä tallista tarhaan ja toisinpäin, ruokkinut ja harjannut. Olin putsannut varusteita tallikäytävällä istuen, niin, että Hunter sai seurailla tekemisiäni. Pari päivää sitten talutin sitä pitkin tallitietä ja eilen olimme kentällä. Taluttelin sitä ympäri kenttää käynnissä ja vähän myös ravissa. Tänään olisi tarkoitus nousta orin selkään.
Ponnistin korokkeelta orin selkään. Tunsin, miten se jähmettyi allani. ”Hyvä poika”, taputin sen kaulaan asettaessani oikean jalkani jalustimeen. Sen korvat olivat kääntyneenä taaksepäin ja se oli valppaana, kuunteli puhettani. Hiljalleen otin ohjat käsiini ja painoin pohkeet orin kylkiin. Sen kyljet värähtivät ja se lähti liikkeelle.
Ratsastuksen aikana teimme ihan perusjuttuja; pysähdyksiä, peruutuksia, voltteja ja ympyröitä. Teimme myös paljon käynti-ravi siirtymisiä, koska ne olivat aluksi hieman tahmeita. Laukassa työskentelimme isolla pääty-ympyrällä. Taivuttelin ja laitoin sen tekemään töitä kunnolla siihen asti, kunnes laukka alkoi pyörimään hyvin molempiin suuntiin. Hunterin askeliin oli helppo mukautua, meillä tulisi varmasti olemaan mukavia maastolenkkejä. Kunhan nyt vaan jäät sulaisi, sillä tuonne liukkauteen ei passaisi lähteä. Toisaalta tarvitsisin vielä hieman aikaa, että uskaltautuisin maastoon. Mieleeni palautui järkytys, jonka olimme kokeneet Leonardon kanssa. Täytyykin ottaa joku kaveriksi kun menen maastoon. Joo, niin teen.
”Kavio” sanoin komentavasti Hunterille. Ori ei tehnyt elettäkään. ”Nosta nyt se” kiskoin jalkaa ylös maasta. Vihdoinkin se nosti sen. ”Kiitos”. Puhdistin kavion ja siirryin viimeiseen jalkaan, jonka hevonen suostui nostamaan. ”Hyvä”, taputin oria ja viskasin kaviokoukun harjalaatikkoon ottaen vielä pölyharjan. Suin sillä vielä suurilla vedoilla orin puhtaaksi, laitoin harjan laatikkoon ja napsautin sen kannen auki. Nostin laatikon karsinan ulkopuolelle ja irrotin riimunnarun. Kävin hakemassa Hunterille kourallisen herkkupellettejä. Ori hamusi ne kädestäni ja rouskutti ne tyytyväisen näköisenä. Silitin sen silkkistä turpaa. ”Nähdään huomenna” sanoin sille sulkiessani karsinan oven.
Sanat: 324

Vastaus:

105vr

Nimi: Nala

15.03.2017 19:38
Laukaukset osa 3
Itkunsekaisena kapsahdin Leonardon kaulaan, ennenkuin järkyttynyt hevonen oli edes saatu kunnolla kuljetuskopista ulos. Itkin sen hikistä kaulaa vasten. ”Minä en lähde mihinkään!” kuului toisen miehen huuto kun poliisit yirttivät saada häntä maijan kyytiin. ”Varokin likka tulemasta enää mun tontilleni niin teen hevosestasi meetvuurstia!” toinen räyhäsi, mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini. ”Pentti, aiemminkin ollaan tehty selviksi, että se pelto on kunnan omistuksessa, ei suinkaan sun tontillas” poliisi sanoi. ”EIKÄ OLE, NE ON MUN!” Pentiksi nimetty mies räyhäsi kun poliisi paiskasi oven kiinni. ”Viemme nämä kaksi rikollista putkaan, toinen partio saattaa teidät tallille ja aletaan selvittämään tätä juttua. Rikossyyte tästä ehdottomasti tulee” yksi poliiseista sanoi ja nousi maijan kyytiin. ”Onko hevonen kunnossa” toinen paikalle jääneistä poliiseista kysyi. ”On, paria naarmua lukuunottamatta. Ne on täytyneet tulla oksista” Leonardon tarkastanut Samatha sanoi. Ei mutta. Ryhdistäydyin ja kävelin Leonardon sivulle. Osoitin naarmua. ”Tämä ei ole tullut oksasta. Se tuli siinä vaiheessa kun ensimmäinen laukaus kuului ja laukkasimme metsään. Mutta siinä metsässä oli vain korkeita mäntyjä, ei oksia jotka olisivat voineet raapaista sitä. Eikä se siinä ainakaan ennen tätä maastoa ollut, olen aivan varma siitä!” selitin. ”Jaahas. Se näyttäisi luodista tulleelta” poliisi sanoi. ”L-l-luodista?” Kysyin vapisevalla äänellä. ”Kyllä, teillä oli onnea, vähänkin alemmas osunut olisi aiheuttanut suurta vahinkoa. Niin tai jos olisitte liikkuneet hitaammin, silloin se olisi osunut” poliisi sanoi. Yhtäkkiä en tuntenut jalkojani ja vajosin maahan. Silmissäni sumeni ja menetin tajuni.
”Pentti ja tämä toinen mies saavat tästä vankeutta ja joutuvat maksamaan korvauksia”, ystävällinen naispoliisi selitti. ”Hyvä, sen ne on ansainnutkin” sanoin sukiessani oria. Tapahtumista oli kulunut pari päivää, ja nyt oltiin tultu kertomaan tilanteesta. ”Miten sä oot pärjännyt?” hän kysyi. ”Ihan hyvin kai, en oo tosin saanut nukuttua kunnolla, joka yö oon herännyt painajaiseen” sanoin. ”Entä hevonen?” nainen jatkoi. ”Se tuntuu jo unohtaneen tapahtuneen, naarmutkin on jo parantuneet. Kyllä se vielä oli varuillaan ja säpsy kun kävin sitä taluttamassa metsässä. Mutta kyllä se siitä” sanoin napsauttaen harjapakin kiinni. Päästin Leonardon irti ja annoin sille heinää. Se suunnisti heti syömään. ”Niin ja sille ei onneksi jäänyt trailerikammoa” sanoin. ”Sehän on hyvä, siinä on vahvamielinen hevonen” poliisinainen sanoi. Niin, niin totisesti onkin, vaikka lähiaikoina joutuisimmekin vielä purkamaan sen traumoja.
Loppu.
Sanat: 354

Vastaus:

120vr, saat tästä tarinasta Haunted House-merkin :)

Nimi: Nala

14.03.2017 14:56
Laukaukset osa 2
”Prr, voimme jo hidastaa”. Olimme nyt metsän siimeksessä, turvassa aseistetulta kaaharilta. Pysäytin puuskuttavan Leonardon kokonaan ja hiljennyin kuuntelemaan. Kuulin yhä autonäänen, se meni jossain edessäpäin, kunnes se pysähtyi ja moottori sammui. ”Missähän me ollaan?” ihmittelin katsellen ympärilleni. Pelkkää metsää, tielle ei näkynyt. Onneksi kuitenkin tiesin, missä suunnasa tie on. Lähdimme pienempää polkua pitkin kävelemään kohti tietä.
Olimme nyt reilusti yli puolessavälissä matkalla takaisin tallille. Etenimme turvallisesti metsäpolkua pitkin, jota olimme tulleetkin. Pian tulisimme tielle, jota pitkin pääsisimme tallille. Ei mutta. Pysäytin orin, joka valpastui heti. ”Ei voi olla”. Näin auton, samaisen, joka oli jahdannut meitä. Se oli pysäköity suoraan siihen, mistä poistuisimme polulta tielle. Leonardo perääntyi muutaman askeleen. Näin, miten autosta nousi hahmo, tummiin pukeutunut. Erotin, että se oli mies. Hänellä oli olallaan ase, tälläkertaa jonkinlainen metsästyskivääri. ”Mitä haluat?!” huusin miehelle. Hän ei sanonut mitään, otti aseensa ja osoitti sillä meitä. Sillä sekunnilla käänsin Leonardon ja kannustin sen laukkaan kohti metsän tiheintä osaa. Sydämeni hakkasi, tuntui, että se pomppaisi pois rinnastani minä hetkenä hyvänsä.
”Herää!” Säpsähdin. Avasin silmäni ja näin Samathan. ”M-mitä tapahtui?” nousin istumaan. ”Olet ilmeisesti pudonnut hevosen selästä” Samatha sanoi auttaen minut pystyyn. ”Sattuuko mihinkään, pystytkö kävelemään? Muistele, mitä tapahtui” hän sanoi. ”J-joo, tai siis ei, ei satu, pystyn kävelemään” sanoin, vaikka takaraivooni koski. Pudistelin lumet pois vaatteiltani. Katselin ympärilleni, olin metsässä. ”Leonardo, missä se on?” kysyin hätääntyneenä kun muistin tapahtuneen. ”En nähnyt sitä, mutta näin sen jäljet ja ajattelin, että onkohan jotain tapahtunut, koska jäljet johtivat metsään. Enkä usko, että joku vapaasta tahdostaan laukkaisi tälläisessä pusikossa” Samatha sanoi osoittaen ympärillemme. ”Meidän täytyy löytää Leonardo!” sanoin. ”Olen samaa mieltä, nouse taakseni Zanzibarin selkään niin lähdetään seuraamaan jälkiä. Samalla voit kertoa minulle kaiken, mitä muistat.” Huolesta sekaisin odotin, että Samatha oli päässyt hevosensa selkään. Ponnistin selkään kannolta, pitäen kiinni Samathasta ja käyttäen jalustinta apuna.
”Luulet siis, että joku yritti ampua teitä?” Samatha kysyi. ”Kyllä, olen varma siitä. Se mies tähtäsi meitä aseella ja säikytteli ampumalla kun olimme pellolla. Niin ja se ampui ilmaan kun se jahtasi meitä” selitin hätäisesti. ”Katso, se on hidastanut raville” Samatha sanoi osoittaen jälkiä edessämme. Jostain edestämme kantautui räsähdys. ”LEONARDOO!” huusin minkä jaksoin, varoen kuitenkaan säikäyttämästä Zanzibaria. Jostain edestä kuului hirnahdus. Samatha kannusti Zanzibarin ravista laukkaan. ”Pysytkö siinä?” Samatha kysyi. ”Joo, luulisin” vastasin ja kiristin otettani hänen ympärillään.
Nyt näimme edessämme vanhan maatilan. Sen pihassa oli kaksi autoa ja kuljetuskoppi. ”Tuo on se auto, joka jahtasi meitä!” huudahdin. ”Shh, homma haiskahtaa, parempi, jos pysyttelemme näkymättömissä” Samatha sanoi ohjaten Zanzibarin pusikon taakse. ”Kaakki sisään niinkuin olisi jo!”, jostain rakennuksesta kuului huuto. Samatha oli kaivanut taskustaan puhelimen ja soittanut poliisille. Hän oli soittanut 112- sovelluksen kautta, jolloin koordinaattimme olivat välittyneet hätäkeskukseen, joten he osaisivat tulla oikeaan paikkaan. ”Leonardon täytyy olla tuola” sanoin. ”Jäljet ainakin vievät sinne”. ”Leonardo” suustani kuului parahdus, kun näin toisen miehistä kiskovan oriani vanhasta navettarakennuksesta. ”Meidän täytyy mennä auttamaan” sanoin ja olin jo lähdössä, mutta Samatha nappasi kädestäni. ”Emme mahda miehille mitään jos heillä on ase, kuten sanoit”. ”Kaksikin”, huokaisin ja kyykistyin lumeen. Jouduin katsomaan, miten toinen miehistä veti kauhusta sekaisin olevaa hevosta kuljetuskoppiin toisen läpsäistessä sitä raipassa lautasille. ”Ei saa” sopersin ja tunsin, miten kyyneleet vierivät poskilleni. ”Tule, meidän täytyy lähteä seuraamaan heitä” Samatha kannusti ja nousi Zanzibarin selkään miesten saatua lastattua… tai siis pikemminkin ahdettua kauniin friisiläisen ahtaanpuoleiseen kuljetuskoppiin. Samatha oli koko ajan yhteydessä hätäkeskukseen ja kertoi koko ajan miesten liikkeistä. ”He käynnistivät moottorin ja lähtevät kohti tietä” hän sanoi.
Sanat: 558

Vastaus:

280vr :)

Nimi: Nala

12.03.2017 15:57
Laukaukset osa 1
Olin ensimmäisellä kunnon maastolenkillä. Olin lähtenyt Leonardon kanssa maastoon puolisen tuntia sitten. Olin ajatellut mennä pidemmän lenkin ja tutustua oriin kunnolla ratsailta käsin. Olin katsonut karttaa lähimaastoista ja Katatu oli antanut vinkin, että vähän kauempana on hyvä pelto laukkaamista varten. Pellolla olisi myös lato, jossa voisin levätä. Tulin risteykseen. Katsotaan, ensimmäisestä risteyksestä oikelle, sitten vasemmalla olevalle polulle ja taas risteyksestä oikealla. Eli oikealle nyt. Olimme edenneet rauhallisesti, käynnissä ja ravissa, ajattelin ottaa laukkaa vasta pellolla. Tai ei me nyt kovin rauhallisesti oltu edetty, Leonardo kun kävelee reippaasti ja sillä on matkaa taittavat askeleet. Tunsin, että ori haluaisi päästä laukkaamaan. ”Odota vielä hetki” sanoin sille kun käänsin sen pellolle. Valkeaa. Ei liikaa lunta, täydellistä laukkaamiselle. Kannustin orin laukkaan. Viiletimmme muutamaan kertaan pellon poikki kunnes kuului laukaus. Ori nousi pystyyn odottamatta ja lähti kiitolaukkaan. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että olimme jo metsässä ennenkuin edes tajusin, mitä tapahtui. Roikuin Leonardon kaulalla orin laukatessa metsässä, jouduin pitämään kunnolla kiinnni, etten tipahtaisi hevosen puikkelehtiessa puiden välistä. Kun vihdoin sain orin hallintaan ja pysäytettyä aloin miettimään, mitä se säikähti. Se oli laukaus, kova sellainen. Se oli tullut hyvin läheltä. Leonardo oli yhä hyvin säikkynä ja varuillaan, se steppasi paikoillaan ja päästi kimeän kiljahduksen. ”Sooh, ei mitään hätää” rauhoittelin oria. Nyt meidän pitäisi päästä takaisin pellolle, jottemme eksyisi. Käänsin hevosen ja olin aikeissa lähteä seuraamaan kavionjälkiä kun näin maassa punaista. Verta. Salamannopeasti laskeuduin alas hevosen selästä ja kiersin sen. Tuossa, lautasen yläosassa oli hyvin pieni haava, josta tihkui hieman verta. Puhdistin sen lumella ja katsoin sitä tarkemmin. Olikohan se tullut oksasta? Ei, emme olleet osuneet oksiin, sitäpaitsi tämä on mäntymetsä, joten oksat eivät ole meidän tasollamme. Katsoin ympäröivää metsää; se oli talousmetsä, jossa ei juurikaan ollut puun vesoja, ainoastaan jykevärunkoisia mäntyjä. Haava oli lakannut vuotamasta ja nousin takaisin Leonardon selkään. Kannustin orin käyntiin, se lähti hieman vastahakoisesti harppomaan takaisin kohti peltoa. Emme olleet päässeet vielä aivan pellolle saakka kun kuului uusi laukaus. Leonardo pysähtyi kuin seinään ja nosti päänsä korkeuksiin. Kuuntelin. Oliko kyseessä metsästäjä? Yleensähän heillä on koira tai koiria mukana, nyt en kullut koirien haukkua mistään, saati sitten muuta ääntä. Oli hiljaista. Taputtelin oria kaulalle ja puhelin sille. Käskin sen taas liikkeelle. ”Ei jäädä pellolle jos täälä on metsästäjiä” sanoin sille kun olimme kävelemässä pellon poikki. Vaikka tuskin kukaan meitä hirvenä ampuisi, olihan minulla punainen takki ja heijastinnauhat vielä siinä päällä. En usko, että… Leonardo hypähti eteenpäin ja lähti kiitoon. Mitä nyt taas? Ehdin ajatella kunnes ilmassa kaikuva ääni herätti huomioni. Taas joku oli ampunut. Herranen aika kuinka kovaääninen pyssy onkaan. Oria ei selvästikään huvittanut jäädä pellolle ammuskelun keskelle vaan se otti päättäväisesti suunnan tielle ja kotia kohti. Tiellä sain sen hidastettua raviin ja sen kautta käyntiin. ”Noniin, se on vain metsästäjä, ei se sinulle pahaa tahdo” sanoin orille taputtaen sen kaulaa. Oli kiittäminen hyvää tasapainoani, että olin vielä selässä. Nyt olin täysin valppaana sen varalta, jos ori jälleen säikähtäisi. Pian kuului autonoven pamahdus. Kuulin, miten joku käynnisti auton ja lähti kaahaamaan. Vilkaisin taakseni, en nähnyt autoa vielä. ”Herranen aika, kaikkia hurjastelijoita niitä onkin” ajattelin kun kuulin auton lähestyvän. Nyt vilkaistessani taakseni näinkin sen jo. Leonardo kiihdytti askeleitaan ja heitteli päätään. ”Ei hätää, sen on pakko hidastaa, koska tie on niin kapea. Mutta auto ei hidastanut, se ajoi kovaa visusti samalla puolella tietä, millä me olimme. ”Jestas!” huudahdin. Näin, miten ikkuna avautui ja autossa istuva hahmo ampui käsiaseella ilmaan. Aivoihini välittyi viesti: ”Vaara, juokse.” Kauempaa empimättä kannustin Leonardon laukkaan. Minun täytyi keskittyä ohjaamaan hevostani ja pysymään selässä, joten en voinut katsoa taaksepäin. Laskin kuitenkin, että väliä oli ollut äsken muutaman sata metriä, mutta nyt välimatka ei kasvaisi yhtä nopeasti meidän laukatessa. En usko, että hän uskaltaisi ajaa enää yhtään kovempaa tällä tiellä. Olin kuitenkin väärässä, kuulin, miten auto saavutti meitä. Nyt oli päästävä metsään. Etsin kuumeisesti katseellani polkua, joka veisi meidät pois suoralta tieltä. ”Siinä!” huomasin tieltä erkanevan polun vasemmalla ja ohjasin Leonardon kohti sitä, hidastaen vähän vauhtia. Tänne hän ei voisi meitä seurata.
Sanat: 498

Vastaus:

275vr, vaikuttaa lupaavalta tarinalta :D

Nimi: Nala

10.03.2017 13:17
Kaksi täysin erilaista
Olin saanut kaksi uutta hoitohevosta: upeat orit Leonardo ja Hunter. Samalla olin lopettanut Mandyn hoitamisen, sillä innostukseni siihen oli ikävä kyllä loppunut ja jotenkin tuntui, että Mandyssä ei ollut sitä jotain, haastetta minulle. Pidän haastavemmista, aikaa vievistä hevosista, joten etenkin aran Hunterin kanssa saa ajan kulumaan. Olin edellisellä tallilla harrastanut epäaktiivisesti matkaratsastusta, joten olisi pitkästä aikaa ihanaa päästä jatkamaan sitä Hunterin kanssa ja ehkä joskus kilpailemaankin. Olin nyt tallipihassa ja kävelin kohti tallin ovea. Tarkoituksenani olisi harjata ja loimittaa Leonardo pikaisesti ja viedä se sitten tarhaan. Hunter kuulemma oli jo tarhassa, joten menisin sen luo tutustumaan. Minulla oli taskun pohjalla leipäpala ja muutama sokerinpala, jotka ajattelin antaa Hunterille.
”Rauhotu nyt” käskin Leonardoa, joka häsäsi ja kiemurteli koko ajan minun harjatessa sitä. Se pärskähteli hetki sitten tallikäytävällä olleen tamman perään. ”Noniin, rauha maahan, tamma on poistunut silmiesi edestä, voit rauhoittua jo” sanoin orille, joka katseli kaltereiden välistä korvat höröllä käytävälle. ”Noniin, tuleppas nyt sieltä” sanoin ja nykäisin riimunnarusta vähäsen saadakseni orin peruuttamaan. ”AUH” voihkaisin. ”Sinä senkin” heristin Leonardolle. Se oli tallonut varpailleni. Ori ei paljon piitannut tuskastani vaan siirtyi tutkailemaan, olisiko ruokakipossa jotain. Hölmö. Eihän se hevosen vika ollut, että se talloi varpailleni, minun olisi pitänyt olla huolellisempi. Kiristin riimunnarua, niin että Leonardon täytyi pitää päätä paikoillaan. Kipu jalassani hellitti jatkaessani harjaamista, orikin suostui seisomaan kiltisti paikoillaan seuraillen tallikäytävää silmä kovana. Nyt se ainakin oli paikoillaan. Viimeisteltyäni harjaamisen napsautin harjapakin kiinni ja otin loimen. Heilautin sen orin selkään, joka oli säpsähtävinään, vaikka se tiesi ja oli nähnyt, että loimi on tulossa. ”Oot sä kans yks hölmö” sanoin sille naurahtaen.
Kun olin vihdoin saanut herra Leonardon tarhaan kävelin tarhalle, jossa Hunter oli. Sielä se seisoi honteloine jalkoineen tarhan kauimmaisessa nurkassa tarkkaillen minua. ”Hei Hunter” sanoin rauhallisesti. Hevonen höristi korviaan. Menin aivan aidanviereen ja rapisutin hieman taskussani olevaa pussia. Ori höristi korviaan vielä enemmän ja ojensi turpaansa. ”Sieltä astiko meinasit ylettyä?” kysyin siltä. Se näytti epätoivoiselta, ei osannut päättää tullako vaiko pysytellä turvassa. Loppujen lopuksi uteliaisuus vei voiton ja se lähti liikkeelle. Se tuli puolen metrin päähän aidasta ja katsoi minua epäluuloisena. Ojensin rauhallisesti käteni, jossa oli sokerinpala. ”Ota vain” sanoin rauhoittavasti. Hunter venytti kaulaansa ja nuuhkaisi kättäni ottaen sokerinpalan. Kosketin sormillani sen turpaa. Se oli silkinpehmeä. Syötyään herkkunsa ori vetäytyi kauemmas. Rauhallisin liikkein pujottauduin aitojen välistä tarhaan. Hunter pakeni nurkkaan ja jäi katselemaan minua pelokkaana. ”Ei mitään hätää” sanoin ja aloin puhella sille rauhallisesti. Käänsin selkäni sille ja seisoin rauhassa paikoillani. Pian kuulin, miten lumi natisi orin kävellessä. Sitten se pysähtyi. Tunsin, että se oli lähelläni. Hellä tökkäys selässäni. Hunter alkoi hamuta huppuani. Ojensin käteni rauhallisesti sivulle. Hunterin nuuhkiessa sitä käännyin hitaasti ympäri. Otin taskustani leipäpalan ja annoin sen orille, samalla nostin toisen käteni ja silitin sen kaulaa. Tunsin, miten se jäykistyi kauhusta. ”Ihan rauhassa vain, ei mitään hätää”. Silittelin ja rapsuttelin sitä rauhallisesti hyvän tovin ja tunsin, miten se alkoi hiljalleen rentoutua. ”Hyvä poika” sanoin ojentaessani sille viimeisen sokeripalan. Liu’utin käteni vielä kerran sen harjan alitse ennenkuin lähdin tarhasta. ”Hei sitten”. Hunter jäi katsomaan kun kävelin kohti tallia hakemaan tavarani lähteäkseni kotiin. Hunter oli aivan toista maata kuin Leonardo, joka ei juurikaan ollut välittänyt minusta ja tallonut varpaillenikin. No, eiköhän se pian siitä, molempien kanssa.
Sanat: 524

Vastaus:

290vr
Sulla on hyviä tarinoita :)

Nimi: Nala

06.03.2017 08:11
Luottamusta hakemassa
Seisoin Iivarin kanssa kentällä. Ori seisoi pitkän liinan toisessa päässä ja minä toisessa. Tarkoituksenamme olisi harjoittaa luottamusta parellin avulla. Harjoittelisimme luottamusta luokse tulemisen ja paikoillaan pysymisen avulla, rohkeutta pressun ylityksen avulla. ”Jaahas, aloitetaanpa sitten” tokaisin orille. Käskin sen ensin ympyrälle kävelemään, sillä aioin ”juoksuttaa” sitä ensin käynnissä ja ravissa alkuverryttelyksi. Katsoin irlannincobbia, joka käveli suht reippaasti pyöreällä ympyrällä. Ohhoh, mikäs Iivariin on mennyt kun se on noin kiltillä päällä? Parilla edellisellä kerralla en ollut saanut sitä kunnolla ympyrälle muutakuin vasta työn ja tuskan jälkeen. Olisiko niin, että se olisi vihdoinkin myöntänyt, kuka on pomo. Otimme ensin käyntiä molempiin suuntiin ennen kuin nostin ravin. ”Hahahaha” sain naurukohtauksen kun Iivari nosti niin kutsutun ravin. Se liikkui, tai siis löntysteli kuin etana. ”Onkoo tuo sinusta ravia? Noniin, hophop” heilutin liinaa, jotta hevonen lisäisi vauhtia. Se katsahti minuun kuin kysyen: ”onko pakko, en millään jaksaisi juosta”, mutta alkoi kuitenkin ravaamaan reippaammin. ”Noin, hyvä poika” kehuin sitä.
Kävelin pitkin kenttää Iivarin seuratessa minua. Liinan olimme irrottaneet jo hyvän aikaa sitten. Aluksi olin joutunut käyttämään herkkuja, jotta olin saanut sen huomion itseeni. Seuraavaksi minun pitäisi saada se pysymään paikoillaan kun kävelen kauemmas ja saada se sitten tulemaan luokseni kun pyydän, siihen tulisi menemään aikaa, etenkin kun olimme juuri harjoitelleet, että pitää seurata. Niin, ehkä minun kannattaisi tehdä tässä välissä jotain muuta. Päätin ottaa tähän väliin pressun ylitystä. Otin aidalta riimunnarun ja napsautin lukon kiinni riimuun. Talutin orin pressun viereen, niin että se sai ihmetellä ja nuuhkia sitä. Ori ei näyttänyt pelkäävän sinistä pressua, joten rapisutin sitä vähän kengän kärjellä. Iivari nosti päätään ja sen silmät laajenivat, se oli tavallaan hupaisa näky. Rapisutin pressua lisää ja nyt ori laski päänsä haistellakseen sitä. Se alkoi hamuta pressun reunoja turvallaan. Pressu rapisi, eikä hevonen pelännyt. ”Tästähän tulee helppoa” ajattelin. Taluttelin oria pressun ympärillä, kunnes vihdoin talutin sen niin, että sen etujalat olivat pressulla. Sitä selvästi epäilytti vähän, joten peruutin sen pois ja annoin sen nuuhkia pressua. Iivari varmisti vielä, ettei pressu aio syödä sitä. Seuraavalla kerralla pääsimme pressulle niin, että kaikki jalat olivat sen päällä. Pysäytin orin muutamaksi sekunniksi ja sitten annoin sille luvan tulla pelottavalta pressulta pois. Taputin oria ja annoin sille leivänpalan. Puhelin sille rauhallisesti.
Monen monituisen kerran jälkeen Iivari jopa ravasi pressun yli täysin rauhallisesti. Edistystä. Muistan miten se oli säikähtänyt hirveästi heinäpaalin päällä ollutta rapisevaa pressua ja purupinon päällä lepattanutta pressua vielä päiviä aikaisemmin, nyt se oli löytänyt paljon enemmän rohkeutta. Nyt voisimme siirtyä harjoittelemaan luoksetuloa. Irrotin riimunnarun ja jätin sen aidalle. ”Tule” sanoin orille ja kävelin kentän keskelle. Se seurasi pienellä viiveellä. Menimme kentän keskelle ja pysäytin Iivarin. ”Paikka” sanoin samalla kun otin askeleen kauemmas. Iivari katsoi kysyvästi koholla olevaa kättäni, joka käski sen pysymään paikoillaan, odottamaan. Otin vielä toisen askeleen, kolmannenkin. Silloin Iivari liikahti. ”Paikka” sanoin. Ori ei pysähtynyt vaan tuli luokseni. ”Hassu, nyt pitäisi pysyä paikallaan” sanoin sille. Uudestaan. Tällä kertaa pääsin viiden askeleen päähän kunnes irlannincob liikahti. ”Odota” sanoin käskevällä äänellä. Yllätyksekseni hevonen pysähtyi. ”Hyvä”, otin vielä muutaman askeleen ja pysähdyin. ”Tule tänne” sanoin ja maiskautin. Ori totteli, annoin sille herkun ja kehuin sitä.
”Ohhoh, mitenkäs se Iivari nyt noin kulkee?” kentän laidalle tullut Katatu kysyi kun juoksin Iivarin kanssa pitkin kenttää, ilman riimunnarua, orin seuratessa tottelevaisesti. ”Ollaan treenailtu melkein kaksi tuntia” sanoin virnistäen. ”Jestas, hyvää kehitystä. Oletko lopettamassa pian?” Katatu kysyi. ”Joo, olin juuri lopettamassa” sanoin ja otin riimunnarun aidalta kiinnittäen sen Iivarin riimuun. Taputin oria ja otin myös juoksutusliinan mukaan. Katatu avasi portin ja talutin orin talliin hoidettavaksi. ”Tuohan näyttää tekevän hyvää Iivarille, en olekaan nähnyt sitä noin rauhallisena aikoihin” Katatu sanoi. ”Jep, taidetaan jatkossakin treenata tällä tavalla” sanoin. Nyt harjaisin Iivarin vielä pikaisesti, jonka jälkeen se pääsisi tarhaan, ja kävisin sanomassa heipat Papillionille ja oreille ennenkuin lähtisin kotiin.
Sanat: 610

Vastaus:

300vr :)

Nimi: Nala

03.03.2017 09:17
Kilpahevosia
”Delaney, Arashi, Patience, Drake, Eclipse, Khasim, Mila, Prestige, Polstjärnan, Raksha” istuin jälleen hevoskuljetusauton etupenkillä ja luin listasta uusien hevosten nimiä. Katsoin myös niiden muita tietoja. Meitä oli tällä kertaa matkassa vain minä ja Julia, sekä tietysti Katatu. Olimme jälleen matkalla hakemaan uusia hevosia, tällä kertaa niitä olisi enemmän kuin viimeksi. ”Hollannintyöhevonen, vähän kivaa!” hihkaisin kun huomasin Polstjärnan rodun. ”Eikö vaan? Saadaan vähän raskaampi hevonen tallille” Katatu sanoi hymyillen. Ajoimme suuren tallin pihaan. ”Vautsi mikä paikka!” hämmästelin. Tallirakennus ei ollut kovin uusi, mutta se oli suuri, sen vieressä oli upouudelta näyttävä maneesi, tarhat olivat suurehkoja ja kaikki näytti todella hienolta. Menimme ulos ja Katatu meni kättelemään miestä, joka näytti hyvin tyylitetyltä ratsastusvaatteissaan. ”Tervetuloa kilpatallillemme, minä olen Mikko” mies esittely itsensä ja kätteli vielä meitäkin. ”Miten juhlallista”, ajattelin. ”Tekin, Nala ja Julia saatte auttaa parin hevosen, tai pikemminkin ponin lastaamisessa” Katatu sanoi. ”Saadaanko? Kivaa” hihkaisimme yhteen ääneen. Kävelimme hiekoitetun pihan yli talliin. ”Hei” kuului jostain karsinasta. Sielä oli tyttö laittamassa valkealle hevoselle kuljetussuojia. Tervehdimme häntä. ”Aloitetaanpa sitten” mies sanoi ja ojensi meille kaikille riimunnarun. Minä sain talutettavakseni sen valkoisen hevosen, Milan, jolle tyttö oli saanut juuri laitettua suojat, Julia talutti Khasimin, upean mustavalkean orin, Katatu hieman temppuilevan Eclipsen ja Mikko toi kaunista isoa, mustaa hevosta. ”Voi miten kaunis se on, onko se Arashi?” kysyin Mikolta. ”Ei, tämä on Patience” mies sanoi taputtaen hevosta. ”Se on kaunis” Julia sanoi. Lastasimme hevoset ja haimme seuraavat. Tallissa oli vielä kaksi hevosta, jotka muuttavat meille: Arashi ja Drake. Me kannoimme Julian kanssa muutamalle hevoselle tulevia varusteita. Kun näin upean, kiiltävän mustan orin tulevan ulos karsinasta, henkeni salpautui. ”Se on upea” huokaisin. ”Eikö vain? Tämä on Arashi” Mikko sanoi hymyssä suin. ”On todellakin” Katatu sanoi. Olin lukenut paperista, että Arashi on Grand Prix-tason kouluratsu. Ja kyllä, se huokui pelkästään sen olemuksesta.
”Otetaanko Arashille hoitajaa?” kysyin kun olimme ajamassa takaisin tallille. ”Otetaan, mutta hoitajan pitää olla todella kokenut ja pystyä kisaamaan, sekä hänellä pitää olla runsaasti aikaa orille, se tarvitsee treeniä lähes joka päivä pysyäkseen kunnossa. Nyökkäsin. Olin täysin myyty tuolle upealle oriille, ehkä joskus olisin sen tasoinen. Ehkä joskus voisin hoitaa sitä… Näin päättyi hevostenhakureissu, tallille muutti taas monta upeaa, tasokasta hevosta. Ne kaikki olivat kyllä kauniita.
Sanat: 360

Vastaus:

Saat 110vr, kiva että teit taas hevosten hausta tarinaa! :)

Nimi: Nala

02.03.2017 09:47
Torstai
Olin vihdoin käynyt ostamassa Papillionille läjän varusteita, jotta voisin vihdoinkin mennä ratsastamaan sillä. Olin ilmoittautunut Torstain kouluratsastustunnille. Olin juuri saanut varustettua tammani ja nyt odottelimme vielä paria ratsastajaa, jolla oli varustaminen kesken. Meitä olisi tulossa tunnille neljä, yksi toinen hoitaja ja kaksi tallin ulkopuolista. Kaksi näistä olisi vain puoli tuntia, minä ja Niinaksi itsensä esitellyt nainen ratsastaisimme koko tunnin. Nyt minusta tuntui, että vatsassani lepatti oikea perhoslauma, olin niin innoissani kun vihdoinkin pääsisin Papillionin selkään. Oi niitä ihania, liidokkaita askeleita… Samalla minua myös jännitti, että pärjäisinköhän näin tasokkaan hevosen kanssa ja olisinko tarpeeksi taitava edes hoitamaan Papillionia. Kauheinta olisi, jos joutuisin lopettamaan sen hoitamisen… Ei, niin en antaisi käydä, tekisin tunnilla parhaani. Venyttelin vielä jalkojani ennenkuin Katatu sanoi, että voimme lähteä taluttamaan hevosia maneesiin.
Kiristin satulavyön, nousin korokkeelle ja otin ohjat kunnolla käteeni. Asetin vasemman jalkani jalustimeen ja heilautin itseni selkään. Minua ei ollut jännittänyt näin paljon olla hevosen selässä sitten ensimmäisten ratsastustuntieni. Tämä on niin erilaista, pelkkä selässä istuminenkin! ”Onko jalustimet sopivan pituiset?” Katatu kysyi. Tarkistin jalustimet. ”On” vastasin. ”Hyvä, sitten saat lähteä kävelemään oikeaan kierrokseen” Katatu sanoi ja vei korokkeen seuraavalle ratsastajalle. Huh, nyt sitä mentäisiin, ajattelin kun painoin pohkeet tamman kylkiin. Se lähti liikkeelle saman tien. Oi mitkä ihanat keinuvat askeleet sillä olikaan! Kävellessämme alkukäyntejä nautin täysin rinnoin tamman ihanista, pehmeistä askeleista.
”Noniin, ottakaa ohjat tuntumalle niin lähdetään tekemään pientä käyntitehtävää” Katatu sanoi kun olimme kävelleet hetken molempiin suuntiin. Otin ohjat tuntumalle, Papillion viskasi päätään ja peräänsä vähän, innostumisen merkkinä. ”Aloitetaan niin, että tehdään tälle pitkälle sivulle loiva kiemuraura, C- päätyyn pieni, taivuttava voltti, jonka jälkeen kokoatte toisen pitkän sivun pysähtyen sen päässä. Sitten toistetaan tätä harjoitusta hetken” Katatu ohjeisti. Papillion käveli reippaasti ja jouduin vähän himmaamaann sitä loivalle kiemurauralle. Tamma kääntyi kuin ajatuksen voimasta. Voltilla Papillion ei taipunut vielä kovin hyvin, mutta kyllä se siitä muutaman voltin jälkeen. Olimme tulossa toiselle pitkälle sivulle, kokosin tamman. Miten pehmeät askeleet sillä olikaan.
Käynti- ja ravitehtävät oli sujuneet hyvin helposti, minun ei juurikaan ollut tarvinnut tehdä töitä. Toisaalta olimme mennyt vain perustehtäviä, pohkeenväistöjä, kahdeksikkoja ja sellaista. ”Nyt aletaan valmistautua laukkaan, eli jakautukaa kahdelle pääty-ympyrälle” Katatu kehotti. Jäin C-päätyyn ympyrälle. Laukkaisimme ensin oikeaan kierrokseen. ”Sitten ohjat kunnolla käteen, muistakaa välimatka ja tarpeeksi iso ympyrä” Katatu sanoi. ”Sitten saa nostaa käynnistä laukan” hän jatkoi. Annoin laukkapohkeet, mutta mitään ei tapahtunut, minun täytyi painaa pohkeet kunnolla kylkiin ennenkuin Papillion nosti laukan. Oi miten ihana lauk-...Hevoseni hidasti raviin. ”Muista olla tarkkana Papillionin kanssa, pidä laukka yllä koko ajan, sillä laukka on paljon haastavampaa kuin ravi tai käynti. Ota vain käynnin kautta uudelleen laukka” Katatu sanoi. Hidastin tamman käyntiin ja katsoin sopivan kohdan, nostin uudelleen laukan. Tällä kertaa olin hereillä ja pidin laukkaa yllä koko ajan.
Tunti oli lopuillaan, olimme tehneet laukassa ympyröiden lisäksi kaksikaarista kiemurauraa, laukka-ravi, käynti-laukka, ravi-käynti siirtymisiä, lisää pohkeenväistöjä käynnissä ja myös ravissa, sekä peruutuksia. Nyt kävelimme vielä loppukäyntejä. ”Tulkaas sitten keskelle ja lopetetaan tunti, hevoset saa viedä tarhoihin kun olette hoitaneet ne” Katatu sanoi. Ohjasin tamman keskelle ja pysäytin sen. ”Nala pärjäsit hyvin Papillionin kanssa, vaikka alussa laukassa olikin vähän ongelmia, erityisesti vasempaan. Lisää harjoittelua, niin kyllä se alkaa sujumaan” hän sanoi minulle. Laskeuduin selästä. ”Joo, tarkoituksena on treenata Papillionin kanssa enemmän. Lisäksi minua jännitti, että olenko tarpeeksi tasokas sille tai pärjäänkö sen kanssa” sanoin. ”Se meni kyllä hyvin, voisit käydä tunneilla silloin tällöin niin kehitetään tasoasi” Katatu sanoi hymyillen. Nyökkäsin, niin tekisin.
Sanat: 553

Vastaus:

290vr :)

Nimi: Nala

12.02.2017 15:59
Haaveilija
Olin kentällä Papillionin kanssa. Ajattelin vähän juoksuttaa tammaa kentällä. Papillionilla oli päällään Mandyn riimu ja tallin lainajuoksutusliina, sillä en ollut vielä ehtinyt ostaa omia. Koko aamun oli satanut hiljalleen lunta, nytkin taivaalta leijaili rauhalliseen tahtiin lumihahtuvia. Pakkasta oli vain muutama aste, joka teki hyvää mielelleni monen päivän hirmupakkasten jälkeen; en ollut voinut käydä tallilla, koska oli liian kylmä. Tai siis olisin voinut, mutta en ollut halunnut uskaltautunut edes avaamaan ulko-ovea lämpömittarin näyttäessä -30 astetta. Hyrr, pelkkä ajatuskin puistatti. Palauduin hetkessä ajatusmaailmastani todellisuuteen kun kuulin Papillionin pärskähtävän. ”Ai, sori, taisin jäädä vähän haaveilemaan” sanoin taluttaessani tamman keskelle kenttää. Kun tamma alkoi kävellä ympyrää ajauduin taas omiin maailmoihini.

Lämmin kesätuuli viilensi kasvojani kun Papillion nosti laukan ja nojauduin eteenpäin. Puut vilahtelivat ohitsemme kun kiisimme pitkin metsätietä. Päivä oli kaunis, linnut liversivät ja tamman karvapeite oli sileä. Harja liehui laukan tahtiin ja tunsin tamman hengityksen. PUKS. Mitä? Mitä tapahtui? Tajuan makaavani maassa… kylmällä lumella… Papillion katsoo minua hämmästyneenä. Palaan tähän hetkeen ja tajuan vain haaveilleeni. Nousin ylös ja pudistelin lumet vaatteistani. ”Hihihi”, kuulin hihitystä ja käännyin sen suuntaan. Näin kentän laidalla tytön. ”A-ai hei” sanoin hieman nolostuneena. Oliko hän nähnyt koko episodin? Noloa… ”Onko jotain huolia vai miksi olet noin omissa maailmoissasi? Tyttö kysyi. ”E-ei.” Sain vihdoin koottua itseni. ”Uppouduin vain liikaa ajatuksiini” jatkoin. ”Jaa, okei” tyttö sanoi virnistäen. ”Olen muuten Juppe, hauska tavata” hän jatkoi. ”Aivan, olet se uusi hoitaja? Ei ollakaan vielä tavattu, olen Nala” esittelin itseni samalla kun laitoin Papillionin taas kävelemään ympyrälle. ”Hevosesi on varmaan Papillion? Se on tosi kaunis” Juppe sanoi. ”Joo. Se on, siksi ajauduinkin haavemaailmaani” sanoin.

Tahdikasta, energistä ravia, täydellistä, katsoin ympyrällä ravaavaa tammaa. Äh, minun pitää ostaa pian ne varusteet, että pääsen kokemaan tamman askellajit selästä käsin. Seuraavaksi laukkaa, heilautin liinaa ja Papillion nosti laukan. Oi mitkä keinuvat liikkeet! Pelkästään katseleminen oli mukavaa, entä selässä oleminen? En malttanut odottaa, minun täytyisi käydä ostamassa varusteet niin pian kuin suinkin mahdollista.~

Sanat: 314

Vastaus:

125vr :)

Nimi: Nala

03.01.2017 12:09
Papillion
Nousin ylös autosta, sanoin heipat äidille, joka oli ajanut minut tallille ja rynnistin puolijuoksua valkean pihan yli. Olin innoissani, sillä olin saanut sen uuden arabitamman, Papillionion hoitohevoseksi! Olin niin innoissani kun avasin tallin oven ja rynnistin tallihuoneeseen, etten huomannut Katatua, joka tuli ulos Salvadorin karsinasta. ”Hei, tulitko Papillonia katsomaan?” hän kysyi. Käännyin katsomaan häntä. ”Joo” sanoin innoissani.

Onpa se kaunis, kauniimpi kuin muistinkaan, ajattelin nähdessäni Papillionin, joka seisoi tarhassa. Se huomasi minut ja lähti tulemaan luokseni. Menin tarhaan. Tamma seisoi edessäni katsellen minua tummilla silmillään. Ojensin käteni, niin että se saisi haistella sitä. ”Oletpa sinä kaunis” sanoin silittäen sen turpaa. Tamma seisoi rauhassa paikallaan ja työnsi päänsä syliini. ”Oi, ootko vähä söpö?” sanoin rapsuttaen tamman otsaa.

En tiedä kauanko olin silitellyt ja rapsutellut Papillonia tarhassa, mutta varpaani ainakin olivat ihan jäässä kun kävelin takaisin talliin. Kävisin vielä maastossa Mandyn kanssa.

Mandy käveli reippaasti eteenpäin kirpeässä pakkassäässä. Olimme metsätiellä, kaikkialla ympärillä oli valkeaa. ”Ravataanko?” kysyin tammalta. Se nyökytti päätään, aivan kuin olisi ymmärtänyt, mitä sanoin. Painoin pohkeet tamman kylkiin ja se nosti empimättä ravin. Ravasimme palanmatkaa ja pidimme lyhyen käyntitauon. Käynnin jälkeen nostin ravin kautta laukan. Aluksi Mandyn laukka oli laiskahkoa, enkä meinannut saada sitä laukkaamaan kunnolla. Minun piti pitämällä pitää laukkaa yllä, sillä Mandy ei olisi halunnut ollenkaan laukata. Kai se johtui lumikerroksesta, jossa on varmasti hankalampi laukata. Laukan jälkeen annoin Mandyn levähtää kunnolla, annoin sille vähän pidemmät ohjat ja käpyttelimme loppumatkan tallille ihan rauhassa.

Sanat: 235

Vastaus:

Saat 100vr :)

©2017 Virtuaalitalli Moonlight - suntuubi.com