Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Nala

Taso: 11.

Hoidokit: Leonardo, Eternal, Moroz, Rothams, Diego, Inferno, Jeeka

Astutukset:
Papillion-Smoke Heart
Papillion-Fleak
Eternal-Patience
Eternal-Mila
Papillion-Fleak (varsominen)
Minnie Mouse-Khasim (varsominen)
Delaney-Colors of the rainbow (varsominen)
Hunter-Bodak
Leonardo-Baridi Ya Maua
Arashi-Mwambma Ya Jangwa
Borgeous-Brilla
Smoke Champange-Engblom
Smoke Champange-Honey Amber
Antiblaze-Baridi Ya Maua (varsominen)
Arashi-Black Makarova
Loituma's Song-Flocked (varsominen)
Dschinghis-Raksha (varsominen)
Hunter-Bodak
Eternal-Jeeka

 Ajokortti      23.12.2016  15.3.2017
 26.03.2017  30.5.2017  24.9.2017  31.10.2017  6.12.2017  29.12.2017  3.1.2018     4.1.2018     7.1.2018 14.1.2018  15.1.2018   16.1.2018 17.1.2018  17.1.2018  18.1.2018 18.1.2018  19.1.2018  20.1.2018 29.1.2018  30.1.2018  31.1.2018 30.1.2018  2.2.2018   4.2.2018 11.2.2018  13.2.2018  24.2.2018
 3.03.2018  3.03.2018  6.3.2018
 6.03.2018  30.3.2018  23.5.2018 31.5.2018  31.5.2018   20.6.2018 8.08.2018  maalis-,touko, joulu -17

Varusteet:
Jousi
Nuolikotelo
Ajopiiska
Juoksutuspiiska
Turvaliivi
Musta turvakypärä
Poolomaila
Kilpi
Miekka
Keihäs
Lasso
Haarniska
Lännenratsastuspukusetti
Limet heijastinhenkselit
Esteratsastuspukusetti
Ruskeat olvisukat
Tummansininen moonlight-huppari
Tummansininen kisapaita
Musta kisatakki
Ruskeat hapsuchapsit
Ruskeat jodhpurit
Mustat ratsastussaappaat
Tummansiniruskeat kokopaikkaiset ratsastushousut
Esteraippa

Yhteiset:
Hyönteisspray
Selvitysspray
Kavioöljypurkki
Satulasaippua
Valjasrasva
Juoksutussetti
Kapsoni
Letityskuminauhapussi
Herkkukeksipaketti, maku: kurpitsansiemen
Mintunmakuinen herkkukeksipaketti
Vaunut
Valjakkovaljassetti
Kaulanaru
Valkoinen vikellyspatja
Musta vikellysvyö
Valkoiset kiinteät sivuohjat
Kylmäyskääreet
Pääpanssari
Hiihtoratsastusvaljaat
Herkkukeksi paketti, maku: kaura
Pesuhanska

Pesuaine
Haavaspray
Häntäpinteli
Pallo kahvalla
Jalkapallo
Jumppapallo
Chambon
Ohjasajosetti
Linimentti
Reki 
Länget​

Leonardo:
Ajosuitset silmälapuilla
Lime harjalaatikko
Lime harjapaketti
Limemusta riimunnaru salmiakkikuviolla
Lime nylonriimu
Limemusta fleeceloimi
Limemusta walker-loimi
Mustat aachensuitset
Pelhamkuolain
Musta rungoton satula
Lime yleishuopa
Limet etujalansuojat
Limet takajalansuojat
Limemusta estehuopa
Satulavyö vatsapanssarilla
Musta estesatula
Limemusta korvahuppu
Lime ristirintaremmi
Limemusta rintaremmi joustolla
Musta nylondelta
Gag kuolain
Gag-hihnat
Lime häntäremmi
Mustat meksikolaiset
Musta nahkariimu
Limet pintelit
Mustat yhdistelmäsuitset

Musta cross-rintaremmi
Musta satulavyö vatsapanssarilla
Musta ruoho-ohja
Orikuolain
Musta gramaani

Limet jännesuojat mustilla tarroilla
Mustakultainen rungoton satula 

Eternal:
Tummansininen hoitosetti
Tummansininen riimunnaru
Tummansininen ketjunaru
Tummansininen nylonriimu
Musta nahkariimu
Tummansinimusta talliloimi
Tummansininen walker-loimi
Mustat englantilaiset suitset
Hopeinen ketjupanta
Tummansininen hapsupanta
Tummansininen korvahuppu
Musta laukkasatula
Tummansininen yleishuopa
Tummansiniset pintelit
Tummansiniset jalustimet 
Satulavyö joustolla
Musta lätkäsatula
Musta rintaremmi joustolla
Musta nahkadelta
Tummansininen pehmustesetti suitsiin/riimuun
Tummansiniset kuljetussuojat
Tummansiniset kumibootsit
Tummansiniset jalkaheijastimet
Tummansininen suitsi-/riimuheijastinsetti
Tummansininen pehmuste satulavyöhön
Tummansiniset pehmusteet satulahuopaan
Tummansininen ristirintaremmi
Tummansininen turpaverkko
Musta nylondelta
Tummansiniset kumitutit
Mustat kumiset nahkaohjat
Tummansininen ötökkäloimi 
Tummansininen hikiloimi
Tummansininen ulkoloimi
Tummansininen toppaloimi
Tummansininen heijastinriimu
Otsapanta hevosen nimellä
Tummansininen sadeloimi
Tummansinimustaruudullinen fleeceloimi
Tummansininen heijastava ratsastusloimi
Mustat micklem multibridle-kuolaimettomat
Kolmipalakuolain
Tummansiniset neoprensuojat
Tummansininen häntäheijastin
Oliivikuolain
Tummansininen timanttiotsapanta
Tummansininen geelipatja

Moroz:
Siniset ravikärryt
Siniset kilpakärryt​
Ravisetti
Sininen hoitosetti
Sininen ketjunaru
Sininen nylonriimu
Sininen naruriimu
Sininen sadeloimi
Siniruudullinen ulkoloimi
Sininen ötökkähuppu
Mustat ravisuitset
Fullcheek-kuolain
Sininen turpaverkko
Sininen silatyyny
Sininen hikiloimi​
Sininen korvahuppu
Siniset polvisuojat
Siniset takasäärisuojat
Siniset etujalansojat
Siniset hivutussuojat​

Rothams:
Punainen hoitosetti
Punamusta riimunnaru salmiakkikuviolla
Punainen nylonriimu
Punamusta talliloimi
Punainen fleeceloimi
Punainen hikiloimi
Mustat Ps of sweden High Jump revolution -suitset
Mustat aachensuitset
Mustat sileät nahkaohjat
Punainen timanttipanta
Kimberwick-kuolain
Oliivikuolain
Mustapunainen rintaremmi joustolla
Musta estesatula
Musta satulavyö vatsapanssarilla
Punainen estehuopa
Punaiset neoprensuojat​

Punainen korvahuppu
Punaiset kumibootsit
Musta nahkariimu​

Diego:
Keltainen ketjunaru
Keltainen walker-loimi
Keltainen hikiloimi
Keltainen ötökkäloimi
Keltainen kaulakappale
Kankisuitset
Musta koulusatula
Keltainen kouluhuopa
Keltaiset pintelit
Keltainen hoitosetti
Keltainen nylonriimu
Keltaiset turvajalustimet
Keltainen romaani​
Hissikuolain
Musta lätkäsatula
Musta turparemmi tukiraudoilla​
Keltainen riimunnaru
Musta nahkariimu
Keltainen naruriimu
Mustat meksikolaiset suitset
Mustat kumiset nahkaohjat
Otsapanta hevosen nimellä
Nelirenkainen olympiakuolain
Kuparirolleri
Orikuolain
Musta cross-rintaremmi
Musta gogue
Musta häntäremmi keltaisilla vuorauksilla
Keltainen pehmustesetti suitsiin/riimuun
Keltainen pehmuste satulahuopaan
Keltainen korvahuppu
Musta yleissatula
Musta satulavyö vatsapanssarilla
Keltainen yleishuopa​

Inferno:
Sateenkaaren värinen hoitosetti
Sateenkaaren värinen hevospyyhe
Sateenkaaren värinen riimunnaru
Sateenkaaren värinen nylonriimu
Tuttipullo
Jalkapallo​

Jeeka:
Punainen hoitosetti
Punaiset letityskuminauhat rusetilla
Punainen riimunnaru
Punamusta raidallinen riimu
Punamusta ulkoloimi
Punainen ratsastusloimi
Punaiset turparemmittömät suitset
Mustat suitset remonttiturparemmillä
Punaiset flower bridles -suitset
Punaiset sileät nahkaohjat
Otsapanta hevosen nimellä, punaisella pohjalla
Punainen kaulanaru
Musta yleissatula
Punamusta rungoton satula
Mustapunainen satulavyö joustolla
Punainen yleishuopa
Punainen häntäpinteli​

Rahat: 19 022vr, 3 lahjakorttia

Vieraskirja  1  2  3  4  5  6  7  >

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Viestisi tarkastetaan ennen julkaisua
Roskapostisuojaus: Paljonko on viisi plus neljä?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Nala

09.09.2018 13:18
Untuvapilvet
Monenväriset untuvapilvet lipuivat hilljalleen kohti horisonttia. Aurinko värjäsi taivaan pastellinsävyiseksi laskeutuessaan kauas metsänrantaan. Istuin jykevän puun juurella ja katselin kauempana laiduntavan Diegon siluettia. Ori näytti nauttivan suuremman aitauksen tuomasta vapaudesta. Nurmi oli alkanut menettämään väriään, mikä oli selvä syksyn merkki. Monena yönä olin ollut rauhaton miettiessäni, miten Diego pysyy laitumella. Vaikka aidat olivat normaalia vankemmat, eivät ne olleet yhtä lujaa tekoa kuin Diegon tarhassa olleet aidat. Yllättävää kyllä, hevonen ei ollut näyttänyt merkkiäkään siitä, että se aikoisi paeta ja hyvä niin, ehkä se alkaa pikkuhiljaa kesyyntymään. Outoa sanoa näin, sillä onhan Diego tietenkin kesyhevonen, ei suinkaan mikään villihevonen. Nousen hiljalleen ylös ja pudistelen ruohonkorret pois ratsastushousuistani. Etäämmällä ori jatkaa laiduntamista kuin ei olisi huomaavinaankaan minua, mikä oli täysin sen tapaista. Äkillinen mielikuva meistä kahdesta -minusta ja Diegosta kävelemässä pellon piennarta aruingon laskiessa putkahti jostain mieleeni. Hymähdin itsekseni, sellaiseen olisi vielä pitkä matka, Diego ei ollut vielä valmis, en voisi päästää sitä aitojen ulkopuolelle. Jostain kauempaa kuului vaimeana metsäkoneiden ääni, sillä joihinkin tallin metsiin tehtiin harvennuksia. Olin kuullut Katatun suunnittelevan pienimuotoista tallialueen uudistusta ensi vuodeksi, mutta hän ei ollut suostunut kertomaan enempään. Huomattuani, että ajatukseni ajelehtivat pois tästä hetkestä, palauduin maan pinnalle ja näin Diegon, joka oli nostanut päänsä.
”Hei sitten poika, näemme huomenna”, sanoin hiljaisella äänellä. Aivan kuin hevonen olisi kuullut minut, sillä se nyökäytti päätään ja jatkoi sitten matkaansa kohti mehevämpiä ruohomättäitä.

Sanat: 223

Vastaus:

100vr

Nimi: Nala

09.08.2018 16:30
Kultainen pelto
Inferno lönkytti rauhalisesämme löysän liinan päässä. Jeekkan mammaloma olisi pian ohi ja pääsisimme treenaamaan. Nyt kuitenkin kävisimme vielä parin viikon ajan rauhallisilla maastolenkeillä varsan kanssa.
”Ravia”, sanoin ja maiskautin. Katselin taakse varmistuen, että myös Inferno lähti raviin. Varsa heitti takapäätään häntä viuhuen ja hyppelehti välimatkan kiinni. Jeeka innostui ja oli ryöstää laukalle.
”Sooh, ei vielä”, pidätin tammaa. Kunnes tulisimme sänkipellolle voisimme laukata niin lujaa kuin lähtee, toki niin, että pikkuinen varsa pysyy perässä. Inferno oli oikein hurmaava persoona, siitä on vielä moneksi. Se nauttii maastoilusta ja tykkää hypätä matalia esteitä, eikä sen askelluksessakaan ole moitetta, vaikka se onkin vasta pieni varsa. Kun saavuimme metsiköstä kullankeltaisena auringossa hohtavalle sänkipellolle, kannustin Jeekan laukkaan. Nojauduin eteenpäin vauhdin kiihtyessä ja tuulen humistessa korvissani. Viiletimme pellon poikki ja hidastimme ravin kautta käyntiin. Yllättävää, miten hyvin Inferno pysyy vauhdissa mukana pikkuisilla jaloillaan, miten voimakas siitä vielä kasvaisikaan. Ikävä kouraisi vatsanpohjaani kun ajatus Infernon myymisestä tuli mieleeni. Niin kauan kuin se pysyisi hoitohevosenani, ei olisi vaaraa, että se myytäisiin. Lohduttautuin ajatuksella, että saisin seurata varsan kasvamista aikuiseksi saakka.

”Prr, prr, odota Inferno”. Varsa kipitti kaukana edessämme liina kireänä ja Jeeka joutui kirimään askeleitaan. Varsoilla oli käsittämättömän paljon energiaa, välillä tuntuu, etteivät ne väsy sitten millään. Laitumet tulivat esiin puiden takaa ja vihdoin pikkuneidin vauhti hidastui, se tyytyi kävelemään loppumatkan emänsä vierellä. Tapanani oli ollut hoitaa parivaljakko ulkona hoitopuomilla tai tarhassa, paitsi jos ne olivat jo lähtiessä valmiina karsinassa. Samassa liike silmäkulmassani kiinnitti huomioni: tallin viereisellä pellolla oli ratsastajia. Ratsastaessani pihalle katsoin ratsukoita. Kaikki selvästi nauttivat lämpimästä kesäillasta ja kuivasta sänkipellosta. Jostain kauempaa kuului puimurin tasainen hyrinä.

Morozin valkea häntä liehui lippuna orin perässä sen ravatessa laajaa ympyrää juoksutusliinan päässä. Silputut viljanvarret lentelivät ilmaan hevosen yhä kerätessä vauhtia. Tänään olisi ollut mahtavaa päästä ajamaan pellolle, mutta kuten useimpina viime päivinä, lenkkini Jeekan ja Infernon kanssa oli venynyt. Pitäisihän minun tietää, että varsojen kanssa puuhailu ei ikinä ole mutkatonta ja vie odotettua enemmän aikaa. Ehtisin hyvin ajamaan huomenna ennen Diegon käsittelyä. Vaihdoin Morozin juoksemaan toiseen suuntaan kun kuulin kavioiden äänen takaani. Annoin keskittymiseni herpaantua hetkeksi kun vilkaisin, kuka sieltä tuli. Näin uuden hoitajan, Miaun Fleakin selässä. Hidastin Morozin vauhtia kun ratsukko saapui kohdallemme, moikkasimme toisiamme ja vaihdoimme pari sanaa. Edellisiltana tallihuoneessa oli parveillut lauma uusia hoitajia. Juttelin heistä useamman kanssa ja heillä olikin paljon kysyttävää. Etenkin Miau oli jäänyt mieleeni, olihan hän Lavenkan uusi hoitaja. Meillä tulisi olemaan vielä kivoja yhteisiä ratsastusretkiä, sillä olin lupautunut jo ensi tiistaina pellolle hänen kanssaan. Koska tunsin Lavenkan, voisin neuvoa häntä samalla. Nyt kuitenkin riittäisi tältä päivältä, keräsin Morozin liinaa ja lähdin viemään hevosta kohti laidunta.

Sanat: 423

Vastaus:

290vr <3

Nimi: Nala

08.08.2018 08:43
Kouluratsu
Leonardo sai minut hymyilemän. Tähysin laitumella sen laihahkoa, mutta lihaksikasta olemusta. Ohut, kiharainen harja oli alkanut kasvaa pituutta ja paksuntua ja turkki kiilteli päivänvalossa. Kymmenvuotiaalle orille oli viime kuukausien aikana alkanut muodostua partaa pään alapuolelle. Leonardo totisesti alkoi näyttää friisiläiseltä. Vielä jonain päivänä siitä kuoriutuisi oikea valioyksilö, tunsin sen luissani. Vihelsin, jolloin hevonen ravasi häntä kaarella ja pää pystyssä ylväästi luokseni. Näky oli kieltämättä upea. Orin pysähdyttyä viereeni silitin sen nenänvartta ennen kuin pujotin riimun päähän. Tänään olimme poikkeuksellisesti ilmoittautuneet kouluratsastustunnille. Kyseessä ei ollut mikään tuiki tavallinen kouluratsastustunti, sillä tunti järjestettäisiin sänkipellolla. Katselin oikealla puolellamme avautuvalle pellolle, ratsastusaluetta reunustivat harvakseltaan pahnapaalit ja kellertävän sängen seassa näkyi ratsastusura.

Suoristin limenvärisen satulahuovan kulman odottaessani lupaa lähteä pellolle. Leonardo uhkui intoa, joten päätin pitää sen vielä kiinnitettynä karsinan kalteriin.
”Nyt voimme lähteä”, kuului naisääni käytävältä. ”Nala ja Leonardo voivat tulla ensimmäisenä, sitten karsinajärjestyksessä Mila ja niin edespäin”. Avasin kaulalla olevan riimun soljen, jolloin musta ratsu heilautti itsensä käytävälle puoliksi avonaisesta liukuovesta.
”Prr”, jouduin hidastamaan reipasta menoa vielä tallin pihallakin. Leonardon hyvä energia tarttui minuunkin ja kävellessämme pellolle askeleeni tuntuivat mukavan keveiltä. Sänki rahisi jodhpurieni alla meidän edetessä kohti paalien reunustamaa ratsastusaluetta. Käänsin Leon kaartoon ensimmäisenä. Olimme kävelleet ilmeisen reippaasti, sillä näin viimeisen ratsukon vasta tulevan ulos tallista. Heilautin ohjat hevosen pään yli kaulalle ja kiristin satulavyötä. Yllätyksekseni vyö ei enää kiristynyt, no, tottahan se oli, että Leonardo oli pikku hiljaa pääsemässä eroon pullistelussa, olihan se jo varsin hyvin oppinut, ettei temppu tehonnut minuun.

”Ota hieman kevyempi tuntuma Dayan suuhun”, kuulin ratsastuksenohjaajamme sanovan Eerikalle. Tarkistin oman ohjastuntumani ja myös jalkojeni asennon – tänään halusin antaa parastani ja olla Katatun ylpeyden aihe! Toisaalta halusin myös näyttää, mihin Leo pystyi. Olimme nimittäin treenanneet viimeviikkoina ahkerasti kouluratsastusta estetreenien välissä. Pari yötä sitten näin jopa unta, jossa minä ja Leonardo viiletimme kunniakierroksella: orini päässä liehui sinivalkoinen ruusuke ensimmäisestä sijasta. Unessa voitimme kansainväliset kouluratsastuskilpailut, yleisöä oli valtavasti ja kaikki sujui kuin ajatus. Hymähdin hiljaa muistellessaani unta, minä tuskin koskaan pääsisin ratsastamaan sen tasoisiin kilpailuihin, hyvä jos katsomaan jonnekin takariviin.
”Nalalla on hyvä istunta, samoin Neelalla”. Keskityin kaikkein pienimpiinkin yksityiskohtiin katseestani lähtien.

Laukka keinutti ja oli kaikin puolin moitteetonta. Ratsastimme kokorataleikkaan kooten laukan leikkaajalle, teimme loppuun laukanvaihdon ja ohitimme jonon loivaa uraa pitkin.
”Loistavaa, mallisuoritus”, kuulin Katatun kehuvan. Hymyni nousi korviin saakka kun hidastimme käyntiin. Taputin Leoa kaulalle, tunti sujui tosi hyvin. Seuraavalla kierroksella saimme kokeilla tehdä kaksi laukanvaihtoa halkaisijalla ja yhden tullessamme uralle ja ottaessamme toisen suunnan. Tuntui, että kävimme tunnilla läpi kaikkea, mitä olin viime aikoina harjoitellut. Nostin laukan ja ratsastimme suoralle tielle; ensimmäinen vaihto, väliin kaksi askelta, toinen vaihto ja neljä askelta ennen uralle palauttavaa vaihtoa ja käännöstä. Kokkare lennähti Leonardon kaviosta jonnekin eteemme kun kaarsimme hillityssä laukassa vasemmalle.

”Teillä näytti sujuvan tänään tosi hyvin”, Ilona kehui tunnin jälkeen.
”Niinpä, tuntui kuin Leonardo olisi lukenut ajatukseni”, sanoin silittäen hevosta silmät sädehtien.
”Sopisitte niiiin hyvin koulukentälle!” Neela liittyi kannustajakerhoomme. Naurahdimme yhdessä. Riisuessani varusteita mietin kulunutta kesää, joka oli ollut ainutlaatuinen. Lähes kaikki vapaa-aika oli vietetty tallilla hyvässä seurassa ja ennen kaikkea hevosten kanssa puuhatessa. Minulla olisi vielä puoli vuotta aikaa elellä samanlaista elämää, kunnes lähtisin opiskelemaan hevosoppilaitokseen. Onneksi koulu sijaitsi naapurikunnassa, joten minun ei tarvinnut muuttaa kauas. Parasta tässä oli se, että edessä olisi vielä puoli vuotta vapaavuotta ja senkin jälkeen pystyisin yhä käydä Moonlightissa opiskelujeni lomassa. Leveä hymy levisi jälleen kasvoilleni kun varmistin Leon oven olevan kunnolla säpissä.
”Heippa, nähdään huomenna”, sanoin ennen kuin lähdin tallilta.

Sanat: 558

Vastaus:

270vr :)

Nimi: Nala

01.08.2018 08:28
Verikuu
Kuu helotti tulisen punaisena ja kylmät väreet juoksivat pitkin selkäpiitäni. Tunsin, miten Jeeka vierelläni värisi pelosta ja kylmästä. Miten oikein olimme päätyneet tänne, keskelle pimeää metsää? Jostain kaukaa kuului susien ulvontaa ja hyytävä tuulenvire kävi taukoamatta, se tuntui tulevan kuin tunnelin päästä suoraan edestämme. Kannustin Jeeka kävelemään eteenpäin suurien, tummien puiden varjostamalla metsäpolulla, vaikka tamma oli selvästi kauhuissaan. Meidän oli täytynyt eksyä reitiltä, sillä en tunnistanut tätä paikkaa alkuunsakaan.
"Huuh!" pöllö lehahti liian läheltä Jeeka päätä saaden hevosen pomppaamaan takajaloilleen.
"Ei hätää tyttö, se oli vain pöllö, pääsemme pian pois", todellisuudessa en ollut yhtään varma, milloin löytäisimme täältä pois, jos ollenkaan. Otin kiinni hevoseni riimusta, jotta saisin hieman hillittyä sen liikehdintää. Yhtäkkiä edessämme siinsi valo. Se oli himmeä, mutta ei lainkaan punertava, kuten kuu yllämme. Hahmotin rakennuksen ja siinä pienen ikkunaruudun, jossa paloi valo. Tuuli ympärillämme alkoi ulvoa uhkaavasti ja puhalsi puuskissa. Jäimme vatukkapensaan taakse seuraamaan rakennusta, oliko meneillään jotain omituista? Kuun loimussa pystyin erotttamaan sen, että rakennuksen seinät oli valmistettu harmaista kivistä. Ehkäpä se on navetta? Voisimmekohan paeta sinne lähestyvää myrskyä? Olikohan joku siellä, niin, että voisin kysyä neuvoa. Mitäköhän kello on? Tuskin kukaan olisi tähän aikaan navetassa, mutta ainakin siellä paloi valo. Yritin nähdä pimeässä ympärilleni, mutta puut loivat varjoja joka puolelle. Otin itseäni niskasta kiinni ja lähdimme kävelemään kohti rakennusta. Juuri avatessani oven ensimmäinen salama halkoi taivasta. Sitten tuli myrskytuulen saattelemana sade, joka oli piiskata oven saranoiltaan.
"Haloo, onko täällä ketään? " huhuili varovasti kun kävelimme poispäin ovelta.
"Kuka siellä?!" kuulin vihaisen naisäänen.
"Anteeksi, olen Nala ja olen eksynyt. Haittaako jos minä ja hevoseni pidämme sadetta täällä? " kävelimme koko ajan kohti ääntä. Navetan perällä oli muutama lehmä, joista ruskean takaa tuli pienehkö, vanha nainen.
"Jaahas, päivää, tai siis pitäisikö sanoa yötä, minä olen Tilda", nainen sanoi pyyhkien kätensä esiliinan ja tuli sitten kättelemään.
"Voitte kyllä odottaa täällä myrskyn laantumista. Voit laittaa hevosesi tuonne pilttuseen", Tilda sanoi osoittaen käytävän toiselle puolella sijaitsevaa pilttuuta.
"Kerrohan nyt, mistä olet tullut", hän jatkoi.
"Olen Moonlightin tallilta, mutta en tiedä mistä tulin tänne kun en edes muista lähteneen lenkille", selitin.
"En ole kuullutkaan kyseisestä paikasta". Miten pitkän matkan oikein olin tullut? Tallin täytyi olla aika kaukana, mikäli nainen ei edes ole kuullut siitä.
"Onpa hevosellasi hienot päitset", Tilda tuli ihastelemaan Jeeka tavanomaista nylonriimua. Esittelin hieman tammaa ja vastailin Tildan kysymyksiin.
"Voisinko lainata puhelintasi, jotta voisin soittaa Katatulle, hän on varmasti huolissaan", kysyin tajuttuani, ettei puhelimeni ollut mukanani.
"Anteeksi, mutta minulla ei ole puhelinta", Tilda sanoi. Kummallista, eikö hänellä todellakaan ollut puhelinta? Menimme toimiston tapaiseen huoneeseen, jossa Tilda kaivoi esiin kartan, jotta voisin näyttää, missä talli sijaitsee. Kartalta ei voi olla huomaamatta Moonlightin suuria tilauksia. Kun kartta oli levitetty pöydälle aloin tutkimaan sitä. Huomasin ohimenen, että kartta oli vuodelta 1960.
"Anteeksi, eikö sinulla olisi uudempaa karttaa?" kysyin tajuttuani, etten osaa paikantaa tallia tästä kartasta. Vastaukseksi sain kummastuneen katseen ja kulmien kohotuksen:
"Tämä painos on uusin, hankin sen toissapäivänä markkinoilta". Katsahdin vaistonomaisesti seinälle, jossa riippui kalenteri; Heinäkuu 1960. Olinko lyönyt pääni vai reistailiko muistini?
"Voitko huonosti? " Tilda kysyi ja ohjasi minut muuta kyselemättä penkille istumaan.
"Voit yöpyä täällä niin voit jatkaa matkaa kun verikuu laskee ja on turvallista".
"Miten niin turvallista? " kysyi hieman ihmeissäni. Hänen äänensävyssään oli jotain, josta tiesin, ettei hän puhunut pelkästään myrskystä.

"Näissä metsissä on vaarallista verikuu aikaan. Sanotaan, että ihmissudet ja noidat ovat liikkeellä, olethan kuullut susien ulvonnan? " Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni jo ties monettako kertaa. Hiljennyin kuuntelemaan Tildan kertomusta hevosten kimppuun hyökänneistä susistaja pahoja loitsuja tekevistä noidista. Pian hänen kuitenkin täytyi mennä jatkamaan lehmän hoitamista, sillä se ei voinut hyvin, tämän takia hän oli vielä jalkeilla. Minä jäin voipuneena penkille lepäämään.

Heräsin hörähdykseen. Ennen Silmien avaamista hengitin syvään hevosen tuoksua ja ajattelin hurjaa unta, jonka olin nähnyt. Avasin silmäni vain todetakseni, etten ollut päässyt ulos painajaisesta. Näin naisen lypsämässä ruskeavalkoista lehmää ja Jeekan mutustelemaassa kuivaheinää, joka sen eteen oli kannettu. Kalenteri näytti yhä Heinäkuuta 1960. Nousin ylös pää hieman pyörryksissä.
"Huomenta, annoin hevosellesi vähän heinää, jotta se jaksaa pitkän matkan kotiin", Tilda sanoi ystävällisellä äänellä.
"Muistatko nyt tien kotiin? " hän kysyi. Todellisuudessa en ollut yhtään varma, mutta kaipa minun täytyisi lähteä takaisin samaa tiedä, mitää oli tullut, ennen pitkään minun täytyisi päästä autotielle, joten annoin myöntävän vastauksen.

Hyvästelin Tildan, joka piti meille ovea auki. Kävellessämme pois pihasta huusin vielä kiitokseni. Nyt olimme kahden, enkä tiennyt yhtään, osaisimmeko kotiin. Olin yrittänyt vielä katsoa karttaa ja ehkä löytänyt paikan, jossa lampi sijaitsee - mikäli se siis oli sama lampi, joten osaisin sen avulla suunnistaa. Tie oli helppo, seuraisimme vain tätä polkua niin pääsisimme autotielle. Matkaa ei ollut kuin korkeintaan pari kilometriä. 1960. Olikohan Tilda vain pilaillut? Kyllä nyt täytyi olla 2018, olin siitä ihan varma. Tai no, en niin varma. Tamma vierelläni laski päätään ja puhalsi lämmintä ilmaa käsivarteeni. Tai oikeastaan, en ollut yhtään varma, olinko joutunut menneisyyteen? Jos, niin miten täältä pääsi pois?

"Kops", Jeekan kavio osui kiveen.
"Kops, kops", lisää kavioiden kopsetta. Mutta eihän sammalikon pitäisi kopista? Katsahdin maahan ja näin allani tutun hiekkatien. Käännyin hätäisesti katsomaan tulosuuntaan; metsä oli poissa ja tilalla oli tuttu pelto. Jeekakin tuntui olevan ihmeissään ja pyöri paikoillaan. Kannustin sen juoksuun ja pian kulman takaa tuli esiin laidun. Vielä milloinkaan tuon laitumen näkeminen ei ollut ilahduttanut minua näin. Olimme kotona, olimme turvassa, oikeassa ajassa ja paikassa.

Sanat: 868

Vastaus:

300vr, saat Aikamatkaaja -merkin :)

Nimi: Nala

28.06.2018 20:11
Inferno
Pyöräni rämisi kun ajoin pitkin monttuista hiekkatietä kohti Moonlightin tallia. Aamulla sain herätä ilouutiseen, viestiin tallimme ryhmässä, jonka mukaan maailmaan oli syntynyt uusi pieni tammavarsa. Kyseessä oli Jeekan ja Eternalin jälkeläinen, kuulemma hyvin kaunis yksilö. Yleensä en innostunut uusien varsojen syntymästä näin, mutta jokin uudessa tulokkaassa kiehtoi minua, sillä se oli kuulemma rautias. Olisikohan se kuin isänsä? Hidastin vauhtia ajaessani tallin pihatielle. Osa laiduntavista hevosista keskeytti heinien mutustelun nähdäkseen, kuka tulee. Poiketen muista aamuista, en käynyt ensin tervehtimässä hoidokkejani, vaan riensin suorinta tietä talliin ja kohti varsomiskarsinaa. Karsinasta kuului kahinaa varsan liikuskellessa. Kurkkasin oven yli.
”Oih!” haukoin henkeäni. Varsa oli lähes samansävyinen kuin isänsä, sen otsalla oli pienen pieni tähti ja turpapilkku. Korvan kärjet kaartuivat nätisti ja sillä oli pitkät, hontelot jalat.
”Se on kaunis”, huokaisin Eerikan kävellessä karsinalle.
”Niin on. Harmi, etten voi ottaa enempää hoitohevosia, muuten voisin vaikka alkaa hoitamaan sitä”, tyttö totesi nojautuen karsinan seinään. Jeeka puhalsi pitkään ilmaa sieraimistaan ja huitaisi hännällään.
”Periaatteessahan kuitenkin hoidat sitä, onhan se Jeekan varsa”.
”Etkö ole kuullut? Lopetin Jeekan hoitamisen muutama päivä sitten, eikä uutta hoitajaa ole vielä löytynyt”, Eerika sanoi.

Eternal, Jeeka ja Inferno. Täydellinen pikku perhe. Harhailin tallissa, emän ja varsan luota Eten luo ja sitten takaisin. Kävin ulkona haukkaamassa raitista ilmaa samalla kun vein vettä – vesiautomaattia ei oltu vieläkään saatu korjattua. Jeeka oli kyllä kaunis, eikä sen luonteessakaan ollut mitään vikaa. Ja pieni Inferno, mitä täydellisin pakkaus. Ajatukset myllersivät päässäni, tiesin että edessä olisi vaikea päätös. Kävin tervehtimässä hoitohevosiani kun olin vienyt vedet ja mietin samalla pääni puhki.

”En ole niin kiintynyt Lavenkaan ja Trevoniin, joten olisikohan mahdollista jos vaihtaisin ne Infernoon ja Jeekaan?” kysyin kuin ohimennen. Seisoimme karsinan laidalla ja tarkkailimme ruokailevaa varsaa. Katatu oli juuri harmitellut sitä, ettei Jeekalla ollut hoitajaa.
”Toki ymmärrän jos en saa vaihtaa taas hoitohevosia”, jatkoin.
”Ei, toki saat vaihtaa. Päätöshän on sinun”, Katatu sanoi. Tuumin asiaa vielä hetken, kunnes sanoin: ”Tehdään sitten niin”. Ensimmäinen varsani, pieni, täydellinen Inferno. Niin ja Jeeka, mitä kaunein tamma. Tietystihän minua harmitti Lavenkan ja Trevonin puolesta, mutta aina ei voinut olla reilua kaikkia kohtaan. Loppujen lopuksi olin oikein tyytyväinen päätökseeni.

Lakaisin hiekat pois karsinasta ennen puhtaiden purujen levittämistä. Nostin ison lastillisen vaaleita puruja keskelle karsinaa. Miellyttävä, mieto puun haju nousi sieraimiini ja tallin lämmin ilma rauhoitti mieltäni. Päivittäinen karsinoiden siivoaminen oli oikeastaan aika mukavaa, samalla sain aikaa suunnitella tulevaa. Laskiessani talikon kärryihin, se kolahti reunaan ja sai Borgeousin nostamaan päänsä vastakkaisessa karsinassa.
”Sori, torkuitko? Lupaan olla hiljempaa”, sanoin rapsuttaen orin otsaa. Palautin kärryt paikoilleen ja kävin katsomassa varsomiskarsinaan. Molemmat nukkuivat sikeästi. Hymy levisi huulilleni, oli ihanaa katsella tamman ja varsan uinuvan ihan lähekkäin. Millainenkohan Infernosta kasvaisi?

Sanat: 431

Vastaus:

240vr :)

Nimi: Nala

19.06.2018 20:09
Puinen aita
Puisella aidalla koivun varjossa istui keltainen lintu. Sen selkäpuoli oli vihertävä ja pää harmaa. Linnun poikkeuksellisen kirkkaankeltainen vatsa kiinnitti huomioni. Hidastin Rothamsia nähdäkseni linnun paremmin. Se muistutti västäräkkiä. Keltavästäräkki? Olikohan sellaisia edes olemassa? Miellyttävä tuulenviima pyyhkäisi pellon yli ja pörrötti linnun höyheniä. Jatkoin hymyillen matkaa ja jätin päätään kääntelevän pikkulinnun nykivine pyrstöineen rauhaan. Vasemmalta puoleltamme metsästä kuului onttoa tikan nakutusta. Hevonen allani oli lempeä ja säyseä, ilma kesäisen lämmin ja melko tuuleton. Nousimme vanhaa maalaistietä pienelle puuttomalle mäelle ja pysäytin ratsuni. Käännyin satulassa ihailemaan maisemaa. Vasemmalla oli vanhaa metsää, oikealla pieniä peltoja vieri vieressä. Ojat kiemurtelivat ristiin rastiin vilja- ja heinäpeltojen välissä. Edessämme näkyi vanha, rapistunut maatila, jonka pihapiirissä oli punainen talo ja harmaa navetta. Ilmassa tuoksui rehun haju, sillä yhdellä pelloista oli vastaniitettyä heinää kasattuna heinäseipäille. Hevoseni pärskähti merkittävästi ja kuopaisi pehmeää maata.
”Hyvä on, jatketaan”, sanoin antaen Rothamsille pohkeita. Lähdimme laskeutumaan mäen toiselle puolelle. Aurinko lämmitti paljaita käsivarsiani ja kiitin itseäni – onneksi olin laittanut aurinkorasvaa ennen lähtöä. Laskeutuessamme nojasin hieman taaksepäin satulassa, jotta Rothamsin olisi helpompi säilyttää tasapainonsa ja liikkua. Uutuudenkankeat varusteet narisivat ja niistä lähti mieto nahan tuoksu. Hiekka allamme muuttui todella hienoksi ja pehmeäksi ja edessä siinsi laaja kurvi. Kannustin hevosen laukkaan ja hiekka vain pöllysi meidän laukatessa kaarteeseen. Emme edenneet järin nopeasti, sillä hiekka oli upottavaa. Riensimme ohi maatilan, jonka pihaan aurinko loi valoaan vain vaivoin: pihapiirin ympärillä oli valtavasti puita ja pensaat olivat vallanneet alueen. Hyvän matkaa laukattuamme hidastin puuskuttavan hevosen raviin ja sitten käyntiin. Annoin pitkät ohjat ja taputin oria kaulalle.
”Sepäs oli kivaa”, totesin ääneen siristäen silmiäni. Tulimme vanhan aitauksen kohdalle, jonka portti oli yhä paikoillaan, mutta repsotti pahasti. Menimme avonaisesta portista sisään. Heinä oli päässyt kasvamaan pitkäksi ja niityllä törrötti toinen toistaan värikkäämpiä kukkia. Laskeuduin satulasta ja kävin istumaan kumossa olevan vesikaukalon päälle. ”Olikohan tässä laiduntanut joskus hevosia?” mietin antaessani Rotarin nyhtää ruohoa.

Ruunikko ja kimo hevonen nelistivät laitumella. Kauempana piirtyi hevosten siluetteja kumpuilevaa maastoa vasten. Taivas oli uskomattoman sininen ja metsä vihreimmillään. Heinä tuoksui huumaavasti ja hevosten hännät hulmusivat kuin tuuliviirit. Kauempana pari varsaa kirmaili keskenään kukkien täplittämällä niityllä.
Avasin silmäni hengittäen syvään. Kaunis kuvitelma häilyi hetken mielessäni, mutta pian näin edessäni Rothamsin. Minulla oli edessäni ihka oikea, kaunis, elävä hevonen. Se peittoaa kauneimmatkin kuvitelmat mennen tullen. Nousin seisomaan, asetin jalkani jalustimeen ja ponnistin itseni korkean hevosen selkään. Lähdimme kävelemään aidan viertä. Joistain kohdista se oli lahonnut, mutta muuten täysin ehjä. Miksihän täällä ei enää pidetty eläimiä? Toisaalta paikka oli aika kaukana lähimmästä talosta. Olin sattumalta kääntynyt kapealle kujalle peltojen välissä, joka johti tänne. Tästä paikasta täytyisi kertoa muillekin tallilaisille, voisimme vaikka tehdä tänne joskus vaelluksen. Rothams alkoi käyttäytyä levottomasti ja kiihdytti askeleitaan.
”Mikä on?” ennätin kysyä, ennen kuin tajusin hevosen haluavan juosta. Annoin sen vapaasti päättää vauhdin. Etenimme rauhallisessa laukassa heinien kahistessa kavioiden alla. Minun oli helppo rentoutua keinuvassa laukassa. Vilkaisin taivaalle: viimeisetkin pilvenhattarat olivat lipumassa kauas horisonttiin.

”Kävin sitten vallan ihanassa paikassa!” huokaisin rojahtaessani tallihuoneen sohvalle.
”Ai missä?” Mila kysyi innostuneena. Kerroin kaiken retkestäni ja maalaispaikasta, joksi olin löytämäni paikan nimennyt. Tie oli jatkunut vielä jonnekin ja epäilen, että se olisi johtanut lopulta takaisin isolle tielle, mutta en tällä kertaa mennyt sinne asti.
”Sacran varsa on muuten syntynyt. Sen nimi on Holbe, haluatko tulla katsomaan sitä?” Mila kysyi minun lopetettua kertomukseni.
”Joo, mennäänkö heti?”

Laitumella emänsä Sacran suojissa seisoi vankkajalkainen, rautias orivarsa.
”Se on söpö”, totesin. Varsan turpa ja silmien ympärys olivat muuta kehoa tummemmat ja lyhyt häntä huiski hyönteisiä pois.
”Jep. Se vain on tosi, tosi arka eikä anna kiinni. Voisitko auttaa minua sen kanssa, kuulin että olet kouluttanut muitakin varsoja?”
”Kyllä voin. Minun pitäisikin oikeastaan kouluttaa vielä tänään puolivuotiasta riiviötä, Dumboa”, selitin.
”Milloin sinulle sopisi?” jatkoin. Sovimme ajankohdan, jolloin auttaisin Milaa Holben kanssa.

”Eikäh, ei taas”, näin Dumbon, joka oli juuttunut autonrenkaaseen. Renkaan tehtävä oli pitää vesisankoa pystyssä, sillä automaattinen vesisysteemi ei toiminut. Sen takia jouduimme muutaman päivän ajan kantamaan vedet parille laitumelle. Jätin riimun ja narun maahan mennen irrottamaan varsaa. Toinen rengas lojui Dumbon takana järsittynä ja riekaleisena.
”Uskomatonta”, tuhahdin.
”Älä nyt liiku! Jatkuva häsääminen ei nopeuta vapauttamistasi”. Pudistin päätäni, tämä oli tyypillistä Dumboa. Tälläinen se oli ollut aina ja tulisi varmaan aina olemaan. Irti päästyään varsa lähti pukitellen luotani. Kävin kaivamassa ojaan juuttuneen jumppapallon ja potkaisin sen Dumbolle. Potkimme hetken palloa ja tamma oli nähtävästi innoissaan: se kiljahteli kimakasti kirmatessaan pallon perään ja heitteli pukkeja. Lopulta se rauhoittui hieman ja sain sille riimun päähän.
”Mennään vähän juoksemaan metsätielle”, sanoin avatessani portin. Bardi oli koko ajan seuraillut puuhiamme ja hörähti nyt huolehtivaisesti.
”Ei hätää mamma, tuon kyllä varsasi takaisin”, sanoin sulkiessani portin huolella. Pitkäjalkainen Dumbo loikki sinne tänne lähestyessämme metsää. Välillä juoksin sen vierellä ja välillä kävelin. Harjoittelimme käskystä raviin siirtymistä ja käyntiin hidastamista. Se sujuikin jo kohtalaisen hyvin, mutta välillä varsa ei pystynyt hillitsemaan itseään vaan rynnisti laukkaan. Silloin jouduin käyttämään painoani sen hidastamiseen, sillä varsassa oli voimaa kuin täysikasvuisessa hevosessa – tai kuin norsussa. Joskus mietin, että mistähän se oli saanut lempinimensä. Metsässä oli viileämpää ja auringon valo siivilöityi latvustosta luoden kuvioita maahan. Kävimme parin kilometrin lenkin ennen kuin käännyimme takaisin kohti tallia. Valkoiset koiranputket huojuivat pienessä tuulenviimassa puolelta toiselle.

”Mitäs sitten tehtäisiin?” mietin puoliääneen saatuani työnnettyä lantakärryt paikoilleen. Karsinat oli nyt siivottu ja käytävä lakaistu.
”Jospas sitten mentäisiin siivoamaan tallihuone”, taakseni ilmestynyt Katatu jatkoi lausetta hyvin vihjailevaan sävyyn. Naurahdin.
”Niin kai sitten”, suuntasin uuteen työtehtävääni positiivisin mielin. Satulahuoneessa ei onneksi ollut paljon hommaa, varusteiden suoristelua, jakkaran siirtäminen omalle paikalleen ja lattioiden lakaisu. Voisin vielä käydä sen jälkeen siivoamassa tallihuoneen ennen kuin keksisin lisää tekemistä.

Kulautin raikkaan appelsiinimehun alas kurkustani. Laskin lasin pöydälle ja nojauduin tuolin selkänojaa vasten. Sepäs teki terää. Mieleni oli aina mukavan kevyt kun olin saanut tallityöt hoidettua, sillä tiesin, että seuraavaksi voisin keskittyä hoitohevosiini. Nousin tuolilta ja kävin pikaisesti lukemassa ratsastuslistaa: pyöröaitaus olisi vapaana.
”Jaaha, sitten sitä taas mennään”, mutisin napatessani naulakosta keltaisen naruriimun, ketjunarun ja juoksutusliinan. Olisi aika koulia Diegoa. Viimepäivissä ei ollut kehumista; milloin ori oli vetänyt minua perässään pitkin aitausta, milloin olin joutunut pujahtamaan aitojen välistä väistäessäni sen hyökkäystä. Olin kuitenkin välttynyt suuremmilta kolhuilta, mitä nyt kättäni yhä kolotti parin pureman takia. Marssin reippaasti ulos avonaisesta ovesta ja hölkkäsin kohti Diegon tarhaa. Diego oleili pyöröaitausta lähimmässä tarhassa, josta se ohjattiin pyöröaitaukseen karjanerotteluaitojen avulla.
”Ilmeisesti aika päästää Diego juoksemaan?” kuulin Samathan äänen Megganin aitauksesta. Irvistin. Samatha oli autellut minua paljon orin kanssa, vaikka aluksi olikin inhonnut sitä.
”Voisitko auttaa?” Vastaukseksi Samatha pyyhki kätensä housuihin ja pujottautui aidan välistä luokseni. Hän veti päähänsä lännenhatun suojaamaan silmiä auringolta.
”Asiallinen varustus”, sanoin tarkoittaen Samathan varusteita. Naisella oli päällään ehdat lännenvaatteet.
”Sopisin vaikka rodeoon tuolla hevosellasi”. Nauroimme molemmat ääneen laittaessamme aitoja paikoilleen. Avasimme tarhan portin ensimmäiseen välikköön, jossa sain aidalla seisomalla pujotettua naruriimun mustan orin päähän. Teimme aina näin, sillä en uskaltanut vain marssia tarhaan häiritsemään sen rauhaa. Hyvä että se oli oppinut, että pyöröaitauksessa tehtiin hommia, siellä se päästi minut lähelleen.
”Portti auki”, totesin ja katsoin, miten Diegon lihakset jännittyivät sen valmistautuessa ponnistukseen. Aita kolahti ja jykevä hevonen loikkasi kohti pyöröaitausta. Annoimme sen juosta enimmät energiat pois, kunnes totesin, että voisi olla turvallista yrittää sitä kiinni. Rapistin taskussani olevaa pussia samalla kun ojensin porkkanan. Tiesin hevosella olevan nälkä, ja niin se tulikin luokseni. Pikaisella liikkeellä juoksutusliina kiinnittyi riimun lenkkiin. Pidin hyvän välimatkan hevoseen, sillä liian lähellä se todennäköisesti taas kerran purisi minua. Tavalliseen tapaani juttelin koko ajan rauhoittavasti ja liikkeeni olivat rauhallisia, mutta varmoja. Kävelimme pari kierrosta, kunnes hevonen alkoi hermostua. Vaihdoin suuntaa ja annoin sille liinaa. Ei tarvittu montaa maiskautusta, ennen kuin Diego lähti kiitolaukkaan.
”Vou vou vou, hidasta vähän, prr”. Kuin ihmeen kaupalla Diego totteli. Tai sitten sen pää vain meni pyörällle ympyrän kiertämisestä pikavauhtia. Ympyrä, jolla se kulki, ei todellakaan ollut täydellisen pyöreä, mutta ainakin hevonen liikkui eteenpäin, se oli edistystä se. Samatha oli aikoja sitten hävinnyt aidalta katselemasta, joten voisin nyt keskittyä täysillä Diegoon. Jouduin siristelemään silmiäni, etten olisi saanut niin paljon pölyä silmiini. Hikipisarat alkoivat kiiltelemään friisiläisen karvapeitteellä, eikä ihmekään, lämpömittari näytti yhä vajaata 25 astetta, eikä sateesta tai varjosta ollut tietoakaan.
”Prr, prr”, yritin saada hevosen hidastamaan raviin. Vaadittiin vielä pari ”prr, prr” -toistoa ennenkuin Diego laski raville. Ravi oli jäykkää, jännittynyttä ja töksähtelevää. Pian Diego teki äkkipysähdyksen ja kääntyi minua kohti. Sen korvat heiluivat eteen-taa kun se käveli luokseni ja häntä huitoi vimmatusti kärpäsiä pois. Valmistautuin irrottamaan liinasta ja sukeltamaan aitojen välistä pakoon. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tullut luokseni korvat luimussa, vaan pysähtyi metrin päähän. Hevonen loi tutkivia katseita minua kohti.
”Hienosti”, sanoin kaivaessa porkkanan taskustani. Korvat nousivat pystyyn, porkkanoista oli muodostunut sen lempiherkku.

Tunsin, miten Diego alkoi luottaa minuun hiljalleen. Nautin jokaisesta askeleesta kävellessäni upean hevosen vieressä. Vaikka ori oli selvästi jännittynyt, kantoi se päätään suhteellisen rennosti ja kuunteli minua. En kuitenkaan halunnut ottaa liian suuria askeleita kerralla, joten kävelimme vain muutaman kierroksen. Avasin portin hieman vapisevin käsin. Nyt jos Diego saisi kiskaistua narun irti, vain luoja tietää minne se menisi tai mitä se tekisi. Lyhyt matka pyöröaitauksesta tarhaan tuntui ikuisuudelta. Käsiäni kihelmöi ja yritin kaikin keinoin keskittyä pitämään narusta kiinni ja tarkkailemaan hevosta. Iltatuuli huojutti heiniä ja tarttui Diegon häntään. Tunsin nykäisyn narussa ja vaistonomaisesti kiristin otettani. Sitten se tapahtui. Diego lähti vetämään poispäin ja tulin pitkin harppauksin perässä. Ori ei halunnut palata metalliseen häkkiinsä, se haluaisi puuaitaukseen, josta se voisi potkia tiensä vapauteen. Yritin aluksi pysäyttää sitä hellästi, mutta lopulta jouduin nykimään narua ja nojaamaan taaksepäin käyttäen täyttä painoani. Sain hevosen muuttamaan suuntaansa, mutta en pysähtymään. Nyt olimme sentään menossa kohti pihaton ja aitauksen nurkkausta, sieltä orilla ei olisi pakokeinoa. Yritin jarruttaa jokaisella askeleella ja pian Diego tajusikin olevansa menossa umpikujaan. Se seisahtui ja nuuhki ilmaa. Toiko tuuli tammojen hajuja ja lähtisikö se niiden luo?
”Ei sinne, nyt tarhaan!” komensin tiukkaan äänensävyyn, mutta hevonen ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. En voinut mitään näin vahvalle hevoselle, mutten voisi antaa periksi. Jos Diego pääsisi irti, se voisi kompastua naruun, murtaa jalkansa juostessaan ojaan, haavoittua rynnistäessään metsässä pensaikkojen läpi, pudota kielekkeeltä alas… Ei, niin ei saisi tapahtua, minun olisi saatava se aitaukseen.
”Diego!” sanoin napakasti ja päättäväisesti. Ori käänsi korvaansa. Samassa näkemäni uni palasi mieleeni:
”Davaj Diego!” Kuin taikasauvan iskusta pää kääntyi kohti minua ja ori näytti kuuntelevan.
”Mennään nyt tarhaan, saat porkkanan”, maanittelin. Monen minuutin jälkeen olin saanut houkuteltua hevosen vihdoin omaan tarhaansa. Kädet ponnistuksesta vapisten irrotin ketjunarun, mutta vasta kun olin varma, että portti oli kunnolla kiinni. Sujautin porkkanan ruokakippoon ja tarkistin, että tarhan vesiautomaatti toimi. Toruin vielä hetken hevosta käytöksestä, mutta kehuin myös sitä siitä, että se oli lopulta totellut. Poistuessani tarhalta pidin mielessäni sen, että vielä jonain päivänä Diegosta tulisi kunnon hevonen. Kunhan vain muistaisin sen, niin en milloinkaan luovuttaisi sen suhteen. Diego ei ansaitsisi sellaista kohtaloa toista kertaa. Palautin riimun, narun ja juoksutusliinan paikoilleen ja menin laittamaan hevosten iltaruokia valmiiksi.

”Yksi mitta pellettejä, puoli mittaa vitamiineja. Leseitä kaksi mittaa ja kourallinen heiniä.” kertasin mielessäni Trevonin iltaruokinta-ohjetta. Viimeistelin loput ruoat ja aloin viemään turvonneita ”mössöjä” oikeisiin karsinoihin. Tänään olin saanut tehdä koko homman yksin, sillä Samathalla piti kiirettä omalla tallillaan ja Katatu oli pitämässä tuntia. Näin suuren tallin pyörittäminen toi todella paljon vastuuta, meidän kaikkien oli kiittäminen Katatua, naista kaiken tämän takana, että saimme mahdollisuuden olla näiden hevosten kanssa. Vaikka talliarki olikin välillä rankkaa, halusin auttaa kaikin mahdollisin keinoin ja antaa oman työpanokseni. Kesällä kun ei ollut kouluakaan häiritsemässä niin ehdin auttaa hyvin tallilla.

Ruokinnan hoidettuani menin tallihuoneeseen. Näin pöydällä lapun, jonka päällä luki: ”Työntekijöille”. Eikös minutkin laskettu työntekijäksi? Avasin lapun, jossa luki näin: ”Myytävät hevoset lähtevät huomenna, laitatteko niiden tavarat ja itse hevoset valmiiksi? Lista myydyistä löytyy tallihuoneen ovenpielestä. -Katatu”. Myydyistä? Apua, en ollut kaikessa hässäkässä kuullut, että Katatu on myymässä joitain hevosia. Taittelin lapun ja jätin sen paikoilleen, sitten rynnistin lukemaan listaa. Hyvä jumala, älä anna siellä olla jonkin minulle tärkeän hevosen nimi. Tai no, itseasiassa kaikki tallin hevoset olivat minulle jollain asteella tärkeitä, olinhan ollut tekemisissä suurimman osan kanssa. Luin listaa läpi; Rexa, Algeciras, Antalaya, Daisy… Joukossa oli poikkeuksellisen paljon täysikasvuisia hevosia, yleensä Katatu myi vain varsoja. Olikohan tallilla rahahuolia? Joka tapauksessa tämä merkitsee sitä, että minulla olisi jatkossa vähemmän koulutettavia varsoja. Pieni huoli kalvasi silti mieltäni. Mikäli talli olisi vaikeuksissa rahan kanssa, jouduttaisiinko vielä lisää hevosia myymään? Minun täytyisi tiedustella asiaa hienovaraisesti Katatulta.

Istuimme iltateellä katselemassa ilta-aurinkoa Katatun työhuoneesta. Ikkunasta näkyi tallirakennus ja leppoisasti laiduntavat hevoset. Moonlightin tilan vierashuone oli tullut minulle hyvin tutuksi viimeviikkoina, olin yöpynyt siellä ja tallissa varmaan enemmän kuin kotona.
”Kiitos kun annat minun yöpyä täällä”, sanoin laskien mukin kädestäni.
”Eihän se mitään, se on vähintä mitä voin tehdä kiittääkseni sinua työpanoksestasi”, Katatu sanoi hymyillen.
”Kuule, miksi myit niin monta hevosta?” kysäisin ohimennen.
”Ihan vain tuodakseni vaihtelua. Osa myydyistä hevosista ei ollut erityisen suosittuja, eikä niillä usein ollut hoitajaa. Lisäksi tilat alkoivat käydä aika vähiin, joten hevosia täytyi vähentää. Älä nyt ymmärrä väärin, tokihan minä olisin halunnut pitää ne kaikki, mutta kun aika on oikea, on osattava luopua”. Huokaisin äänettömästi helpotuksesta.
”Olen katsellut muutamia sopivampia hevosia tallille”, Katatu sanoi. Ilmeeni kirkastui, nyt ainakin varmistuin siitä, ettei hänellä ollut rahahuolia. Talli tai sen hevoset eivät olisi vaarassa.
”Milloin ne tulevat?” kiiruhdin kysymään.
”Noh, yhtään kauppaa ei ole vielä lyöty lukkoon, katsotaan nyt, ennemmin tai myöhemmin, täytyy käydä ensin koeratsastamassa ne, haluaisitko tulla mukaan sitten”. Nyökytin päätäni, hörppäsin taas teetäni ja katselin häntiään huiskivia hevosia. Hevoset olivat uljaita eläimiä, halusin oppia tuntemaan ne paremmin. Koeratsastuksilla auttaminen kuulosti sopivalta tavalta kokeilla mitä erilaisempia hevosia, voisin samalla oppia jotain uutta.

Sanat: 2185

Huh, tässä oli aikamoinen kirjoittaminen. Aluksi piti tehdä lyhyt kooste päivästä, mutta uuden merkin innoittamana teinkin sitten pitkän koosteen, toivottavasti pidit! :-D

Vastaus:

300vr, saat Superkirjailija -merkin.
Kyllä tässä oli aikamoinen lukeminenkin. xD Kyllä pidin, mukavan perusteellinen "kertomus" päivästäsi. :D

Nimi: Nala

03.06.2018 16:23
Davaj Diego! / Keksin Diegolle vähän taustatarinaa :-D
Joka puolella kohosivat korkeat lauta-aidat. Laudat olivat niin lähekkäin, ettei niiden väliestä juurikaan nähnyt. Aidalla täytyi olla korkeutta lähemmäs pari metriä. Sen takaa kuului kiihtynyttä puhetta, mutta en välittänyt siitä. Vapaus. Minun täytyy päästä vapaaksi. Kaviot hakkaavat hiekkaa ja törmäilen aitoihin. Paniikki on todellinen. Sitten jostain tuli se tyttö. Aidan ali tai portista, en tiedä mistä. En luottanut häneen mutta hänen äänensä rauhoitti. Päähäni laitettiin riimu ja siihen sidottiin naru. Tyttö oli koko ajan rinnallani ja rauhoituin hieman. Voiko häneen luottaa? Minulle avattiin portti. En kuitenkaan päässyt sinne, minne halusin, valtava määrä miehiä oli muodostanut kujan ympärilleni, joten minun täytyi juosta eteen, eteenpäin. Kuulin takanani rauhalliset askeleet ja käännyin katsomaan. Tiesinhän, tyttö oli heidän puoellaan! Juoksin suoraan joenuomaan. Vesi loiskui ryntäilleni ja kuulin, miten portti kolahti kiinni. En välittänyt siitä vaan aloin kahlaamaan vastarannalle. Näin kuitenkin edessäni metalliaidat, mutta pääsisin kuitenkin vastarannalle.

”Diego”, kutsuin hevosta rauhallisella äänellä kastaessani jalkani veteen.
”Davaj! Come on!” kuulin muutaman miehen hoputtavan minua. Vastasin heille venäjäksi, en voisi kiirehtiä, muuten hevonen säikkyisi. Pyysin heitä ystävällisesti poistumaan, vain muutama voisi jäädä, mikäli minulle tapahtuisi jotain.

Maata. Kuivaa maata jalkojeni alla. Ravistelen karvaani ja otan laukka-askeleita eteenpäin. Ehdin juuri ja juuri iskeä kaviot maahan ja liukua pysähdykseen ennen kuin törmään aitaan. Juoksen teräksisenvärisen, kylmän aidan viertä, mutta se johtaa takaisin veteen. Olen taas ansassa. Takaani kuuluu veden loisketta, käännyn katsomaan. Tyttö. Mitä hän haluaa? Otan pari askelta veden suuntaan ja pysähdyn. Hän seisoo vyötärönkorkuisessa vedessä. Kuulen nimeni ja muita sanoja, mitä ne merkitsevät? Jokin kertoo minulle, että häntä ei tarvitse pelätä. Tytön katse kertoo, että hänen aikeensa ovat hyvät. Tuliko hän auttamaan? Laskeudun veteen, naru raahaa märkänä perässäni. Joki on matala, pystyn seisahtumaan keskivaiheille. Tyttö on muutaman metrin päässä käsi ojennettuna. Onkohan hänellä makupala? Ojennan turpani nuuhkiakseni. Haistan jotain makeaa ja vesi herahtaa kielelleni.

”Ei mitään hätää, olen ystävä”, jatkan puhumista koko ajan, jotta saan hevosen keskittymisen itseeni. Liikkeeni ovat hitaita ja rauhallisia, en saisi liikauttaa sormeakaan liian nopeasti.
”But we don’t have time”, kuulen jostain kaukaa miehen selittävän kiihtyneesti huonolla englannilla. Menettäisimme pian ostajan, viimeisen mahdollisuuden pelastaa Diego.

Luotan häneen. Menen hänen luokseen ja puhallan lämmintä ilmaa sieraimistani. Hitaasti, mutta varmasti tytön kädet liukuvat narun ympärille ja saan toisen herkun. Taivaallinen maku hivelee makuhermojani. Käsi liukuu pitkin kaulaani ja hänen äänensä rauhoittaa minua. Vietämme hyvän hetken paikoillaan. Rekka-auto kolistelee pois pihasta, mutta en säikähdä, olen jo rauhallinen. Miksi minut suljettiin aitaukseen ja piiskattiin juoksuun? Haluan pois vedestä, minua alkaa paleltaa. Hörähdän ja johdatan tytön pois viileästä vedestä. Kavioni osuvat hiekalle, mutta olemme yhä ansassa.
”Avaan portin ja vien sinut pois täältä, jos lupaat käyttäytyä”, tyttö sanoo. En ymmärrä hänen sanojaan, mutta ymmärrän äänensävyn. Annan hänen viedä minut takaisin omaan karsinaani. Saan ruokaa ja hän harjaa minut. En enää ikinä menisi siihen inhottavaan aitaukseen.

”Vauhkoontumalla se menetti mahdollisuutensa. Hyvä, että sait sen veden avulla rauhoittumaan, mutta se oli liian myöhäistä, ostaja ehti jo lähteä. Se menee illalla teurasautoon”, pomo selitti. Olin tehnyt parhaani, mutta en voinut pelastaa Diegoa. Itkin koko illan tallin perukoilla ja kun suuri rekka ajoi pihaan, pyyhin kyyneleet, puin takin takaisin päälleni ja juoksin ovelle.
”Vie se pois”, pomo sanoi. Nyökkäsin ja lähdin hakemaan Diegoa. Olimme hetken kahden.
”Mutta sehän on hieno hevonen. Ja se näyttää rauhalliselta”, auton kuljettaja osoittautuikin ystävälliseksi mieheksi.
”Siitä ei ole pomolle enää mitään hyötyä, hevonen on vauhko, eikä sille löydy ostajaa. Pomon mukaan se vain syö kalliita ruokia, muttei tuo rahaa tilalle”, selitin surullisena. Mies ilmeisesti huomasi, miten kova paikka minulle oli.
”Ei ole huonoja hevosia, vaan huonoja käsittelijöitä”, mies sanoi. Sanonta todellakin piti paikkansa tilan miesten kohdalla. Kyyneleet kohosivat uudelleen silmiini.
”Sinä selvästi osaat käsitellä sitä rakkaudella, olen varma, että löytyy joku toinenkin. Joku, joka antaa sille uuden mahdollisuuden”.
”Mutta meillä ei ole aikaa, pomon mukaan sen on lähdettävä nyt”, silitin mustan hevosen kiiltävää karvaa.
”Minä voin tehdä hieman tiedustelutyötä parin päivän ajan ennen kuin se menee teuraaksi. Näin hyvää hevosta ei vaan voi heittää hukkaan, siinä on potentiaalia”, mies puhui tarkkaillessaan Diegoa.
”Voisitko todella?” kivi vierähti sydämeltä. Toivoa ehkä olisikin vielä.

**Seuraavana päivänä**
Tämä karsina haisee oudolta. Herään tokkuraisena ja näin heti naisen, joka tarkkailee minua.
”Olen samaa mieltä kanssasi, siinä on potentiaalia”, nainen sanoo miehelle. Tuo mies on sama, joka eilen pakotti minut ahtaaseen autoon, mutta muuta en muista. Missä olen?
”Diego oli tilalla työskenneelle tytölle todella rakas ja se oli ihan rauhallinen hänen kanssaan. Olen varma, että kärsivällisyydellä siitä saadaan hyvä hevonen”, mies sanoi. Havahduin jalkeille kuullessani nimeni.
”Mitä se maksaa?”
”Saat sen ilmaiseksi”.
”Ei, ota edes parisataa, jouduthan maksamaan sille, joka hevosen teuraaksi lähetti”, näin, miten kahisevat paperit siirtyivät kädestä toiseen. Kun mies oli mennyt, nainen puhui minulle ystävällisesti. Olin yhä tokkurassa, joten en edes tajunnut ennen kuin olin jälleen ahtaassa vaunussa. Vaunu hytkyi kun ajoimme kivistä tietä poispäin. Ikkunasta näkyi ainoastaan puita. Minne minua vietiin?

Ulos, vapauteen! He haluavat vahingoittaa minua! Puren toista varoitukseksi. Olen tosissani. Haluan vain pois, irti näistä naruista. Käännähdän ja näen tytön. Onko se sama, joka piti minusta huolta? Ei, olen erehtynyt. Mutta he ovat niin saman näköisiä. Annan hänen koskettaa itseäni, hänestä huokuu rakkaus ja ymmärrys. Voisiko häneen luottaa? Olen väsynyt, haluan lepäämään. En vastustele kun minut talutetaan puhtaaseen, kuivaan karsinaan. Kun ovi sulkeutuu, olen jälleen vankina. Pois, haluan pois! Jostain tulee ruokaa. Nälkä kurnii vatsassani, voiko näihin ihmisiin luottaa? He eivät olleet lyöneet minua. Tyttö tarjoaa minulle ruokaa. Syön sen kiitollisena ja minua alkaa unettaa. Onko tämä uusi kotini?

Sanat: 893

Vastaus:

300vr
Kivan taustan keksit Diegolle, sopii sille oikein hyvin. :D

Nimi: Nala

02.06.2018 14:04
Yhdestoista taso
Tänään kävellessäni tallille askeleeni olivat erityisen kepeät. Katatu oli ilmoittanut minun pääsevän tasolle yksitoista. Se tarkoitti sitä, että saisin kahdeksannen hoitohevoseni. En ollut vielä miettinyt yhtään, kenet haluaisin. Tällä kertaa antaisin kohtalon puuttua peliin. Menisin tallille ja kiertelisin tallissa ja laitumilla. Etsisin sieltä kiinnostavan hevosen, joka sykähdyttäisi minua. Toki yksi vaihtoehto oli, että ottaisin Arashin tai Thunderin takaisin. Mutta ehkä haluaisin sittenkin tutustua uuteen hevoseen. Nyt vain pitäisin silmäni ja mieleni avoinna. Joko hevosen luonne, ulkonäkö tai vaikka pienen pieni katse hurmaisi minut.

Astuessani tallille johtavalle tielle kuulin kimakan, vihaisen hirnahduksen. Sitä seurasi soran rahinaa ja näin maneesin nurkalla hevosen takapään. Hevonen oli musta, olikohan se Bulletmadness? Käytös olisi sille aika tyypillistä.
”Taas yksi toivoton tapaus lisää! Miten kukaan haluaisi hoitaa näin hullua hevosta?!” kuulin Samathan raivoavan. Päättelin, että Katatulle. Kiristin askeleitani ja pääsin paikalle. Mutta Bulletmadnessillä oli jo hoitaja? Oliko jotain sattunut? Ensimmäisenä näin, miten mustan hevosen kaviot viuhahtivat vaarallisen läheltä Katatua, sitten silmäni osuivat Samathan käteen ja näin ilkeät puremajäljet. Sitten katseeni lukittautui hevoseen. Se oli ilmetty friisiläinen, kiiltävän musta, sillä oli tähti ja korvat olivat niskaan asti luimussa. Ori pyrki pystyyn ja potki napakasti jaloillaan.
”Minä en ainakaan mene lähellekään sitä enää!” Samatha sanoi pidelleen kättään, ilmeisen vihaisena.
”Kyllä sille hoitaja löytyy”, Katatu sanoi pettyneenä, mutta näin hänen katseessaan epäilyksen. Tietämättäni olin lähestynyt hevosta ja seisoin nyt sen kaulan lähellä, kosketusetäisyydellä. En edes tajunnut käteni liikkuvan kun olin koskettanut sen hikistä kaulaa. Hevonen korskahti, mutta sitten sen korvat nousivat pystyyn ja se kääntyi katsomaan minua. Vetäisin äkisti käteni pois, hyökkäisikö se kimppuuni? Ei suinkaan, se käänteli korviaan odottaen puhetta. Jokin sen katseessa teki minuun vaikutuksen. Pelkäsin, että se myytäisiin, tai pahempaa, että se laitettaisiin teuraaksi jos se todella oli niin pahatapainen kuin Samatha antoi ymmärtää.
”Niin löytyykin. Minä nimittäin alan hoitamaan sitä”, sanoin, mutta sitten totuus lävisti aivoni kuin dähköisku. Pärjäisinkö hevoselle? Mikäli kaksi aikuista ihmistä ei saanut sitä hallintaansa, onnistuisinko minä? Kyllä, minun täytyi uskoa itseeni.
”Katsos nyt”, Katatu sanoi Samathalle ”minähän sanoin” -ilmeellä.
”Tämä on Diego”, hän esitteli hevosen steppaillessa paikoillaan. Se pyrki kääntymään luokseni ja ennen kuin ymmärsin, Katatu oli ojentanut narun käteeni.
”Vie se talliin, perimmäiseen karsinaan”, hän ohjeisti kiireesti. Tiesin, että minun tuli toimia nopeasti, ennen kuin Diego saisi uudelleen hepulin. Muitta mukinoitta menimme maneesin päätyovesta sisään ja kävelimme maneesin kautta talliin. Samatha juoksi avaamaan oven ja Diego kopisteli kimakasti hirnahtaen sisään. Kun päästin sen vapaaksi karsinaan, sai se hepulin. Musta hevonen nousi takajaloilleen ja potkaisi betonia.
”Anteeksi, että suutuin”, Samatha sanoi pidellen jääpussia kädellään.
”Ei se mitään, ymmärrän hyvin, miksi suutuit”, Katatu sanoi tarkoittaen naisen kättä. Minä katselin hevosta, jolle juuri tiputin heiniä kalterin välistä. Se löysi ne ja otti tupon suuhunsa. Pää ponnahti ylös ja korvat viuhuivat puolelta toiselle sen rouskuttaessa heiniä.
”Mistä se tuli?” kysyin.
”Tuo hullu pelasti sen teurasautosta”, sanoi Samatha, mutta katui heti sanojaan.
”Mielestäni jokainen hevonen ansaitsee uuden mahdollisuuden”, Katatu sanoi ja minä olin täysin samaa mieltä. Jätin Diegon rauhoittumaan ja menin tutkimaan tavaroita, joita Arashilta oli jäänyt.

Muutamat varusteet täytyisi ostaa, mutta muuten pärjäisimme aika pitkälle Arashilta jääneiltä ja Trevonilta siirtämilläni varusteilla. Siirsin varusteet paikoilleen ja kiinnitin Diegon nimikyltin paikalleen. Kävin karsinalla katsomassa, miten ori pärjäsi. Diego oli painautunut vasenta seinää vasten kuin olisi yrittänyt kaataa sen. Se näytti väsyneeltä, mutta kannatteli kuitenkin päätään ylhäällä.
”Lepää vain”, sanoin rauhallisella äänellä. Pysyttelin hieman kauempana karsinasta, etten olisi säikäyttänyt sitä.
”Tulen taas huomenna katsomaan sinua”, jatkoin samalla, rauhoittavalla äänensävyllä. Seisoin hyvän tovin karsinan edessä ja havaitsin, että Diegon silmäluomet alkoivat lupsahtelemaan. Hiivin vähin äänin pois, ulos tallista. Äiti tuli hakemaan minua ja laitumien ohi ajaessamme katselin laiduntavia hevosia. Huomisesta tulisi rankka päivä.

Sanat: 595

Vastaus:

300vr

Nimi: Nala

02.06.2018 14:04
Kyllä se sopii.

Vastaus:

Ok, astutan ne! :)

Nimi: Katatu

01.06.2018 18:57
Hei! Voisiko Eternal astua Jeekan? :)

Nimi: Nala

30.05.2018 16:35
Oja, osa 2
Missä ihmeessä se on? Kevyt oloni oli hetkessä poissa. Hevoset söivät kaikessa rauhassa, mutta Trevon puuttui. Sen on täytynyt karata. Ujuttauduin aitojen välistä sisään laitumelle ja Troija kohotti uteliaana päätään. Täytyisi tarkistaa aidat, sillä jos niissä olisi aukko, se pitäisi korjata ennenkuin muutkin hevoset karkaisivat. Mihin kummaan Trevon oli mennyt? Sitä ei näkynyt koko tallialueella. Tietysti en nähnyt koko aluetta, muun muassa pihaton taakse täältää ei nähnyt. Mutta kummallista, ettemme olleet huomanneet karkulaista raviradalta. Aita näytti ensivilkaisulla täysin ehjältä, joten ei auttanut kuin kiertää se ja löytää kohta, josta noinkin iso hevonen mahtuisi. Römmin pitkässä heinikossa riimu ja naru olallani laitumen kauimmaiseen nurkkaan saakka. Maa aidan luona näytti römmityltä ja huomasin, että vain ylin lanka oli jäljellä. Olisiko se voinut puikahtaa tuosta? Siinä tapauksessa se olisi todella joutunut ryömimään. Kurkkasin aidan yli, toisella puolella oli syvä oja.
”Trevon! Mitä ihmettä sinä siellä teet?!” näin ruunikon hevosen ojan pohjalla. Se oli laskeutunut polviensa varaan syömään ruohoa pientareelta. Menin aidan ali ja laskeuduin ojaan. Trevon ei kuitenkaan ollut halukas tulemaan mukaani, sillä se lähti kävelemään edelläni.
”Älä nyt viitsi”, kävelin sen perään. Kun ori löysi sopivan kohdan, se nousi ylös ojasta ja ravasi tallitietä pitkin. Huh, sentään se oli menossa kohti tallia.
”Hei, pysäytä se!” huusin jollekulle, joka tuli juuri ulos tallista. Hölkkäsin hevoseni perässä ruohotupsuja jaloissa. Mutta Trevon ei ollut kyllin hölmö juostakseen suoraan syliin, joka ottaisi sen kiinni. Hevonen seisahtui ja odotti, että minä pääsin tarpeeksi lähelle. Sain hännänheilautuksen naamalleni ja sitten ori nelisti pois luotani. Samassa Katatu tuli talolta.
”Herranjestas, humma irti”, hän naureskeli, mutta sai otteen ohitseen juoksevasta Trevonista. Kiiruhdin äkkiä heidän luokseen ja otin hevoseni kiinni.
”Kiitos. Tuota, Trevonin laitumen aita on rikki”, selitin pidellen steppaavaa ruunikkoa paikallaan. Katatu loi minuun huolestuneen ilmeen.
”Tai siis. Peränurkassa on jäljellä enää ylin lanka. Trevon oli ryöminyt sen ali ojaan syömään mehevämpää ruohoa”. Nainen naurahti.
”Vai niin se oli tehnyt”, hän rapsutti karkulaisen nenänvartta.

Kentällä oli kavaletteja ja puomeja. Päivän tehtävämme. Kiristin satulavyötä ja laskin jalustimet. Sitten nousin selkään.
”Prr, ei vielä”, pidätin Trevonia, joka lähti kävelemään heti päästyäni selkään. En ollut vielä antanut silel lupaa lähteä liikkeelle. Pitäisi ostaa hevoselle normaali satulahuopa geelipatjan lisäksi. D-kuolaimet kiiltelivät uutuuttaan ja uusi ketjupantakin oli asetettu paikoilleen. Pehmusteet, jotka olin myös ostanut suitsiin, sopivat Trevonille kuin nakutettu.

Ensimmäinen ylitys. Ravasimme suoran linjan, jossa oli kolme kavalettia ja kolme puomia vuoron perään. Kentän toisella laidalla oli samanlainen. Tällä harjoiteltaisiin askeleen lyhennystä ja toisella puolella pidennystä. Trevon liikkui energisessä, mutta hillityssä ravissa. Lyhyt harja hypähteli askelten tahdissa ja minä kevensin. Kun tulimme toisen kavaletti ja puomisarjan kohdalle, istuin harjoitusraviin ja ylitimme ne harjoitusravissa. Otimme harjoituksen vielä toisen kerran ja siirryimme sitten sisemmälle uralle käyntiin. Muutama kärpänen tuli pörräämään ympärillemme, mutta ne saivat heti osuman Trevonin hännästä ja lensivät pois. Pian nostimme raviin ja kokosin ravia hieman. Kokeilimme mennä kavaletit aavistuksen kootussa ravissa. Heti ensimmäisen kavaletin jälkeen Trevon takkusi: se sekosi askelissaan ja loikki loppujen puomien ja kavalettejen yli. Ei muuta kuin uusi yritys. Toinen yritys sujui kohtalaisesti, joten siirryimme keskemälle ja vaihdoimme suuntaa. Menimme myös näin päin ravissa, kunnes laskeuduin ja otin puomit pois kavalettien välistä. Trevonia kummastutti, miksi laskeuduin kesken kaiken satulasta, mutta tyytyi seuraamaan tekemisiäni kiltisti. Viimeistä puomia siirtäessäni sain kevyen tökkäyksen persuksilleni.
”Noniin, jatketaanpa sitten”, nousin takaisin satulaan. Keräsin ohjat ja siirsin raviin. Annoin laukkapohkeet ja Trevon nosti laukan. Laukka oli pyörivää ja reipasta. Ohjasin ensimmäiselle kavalettisarjalle. Muuten hyvin, mutta hevonen hyppäsi viimeisen kavaletin yli.
”Ei nyt ole tarkoitus hypätä”, toppuuttelin sitä. Trevon viskasi päätään kuin sanoakseen:
”Entäpä jos minä tahdon hypätä?” Lopputunti meni jotakuinkin mallikkaasti, vaikka Trevon muutaman kerran hidastikin raville kesken laukan. Kun olimme menneet loppukäynnit, laskeuduin satulasta ja taputin hevosta. Sitten lähdimme pois kentältä, molemmat hikisinä lämpimän iltapäivän ja hyvän treenin takia.

Sanat: 613

Vastaus:

300vr :)
Tarinoissasi on kivoja juonenkäänteitä. :)

Nimi: Nala

30.05.2018 16:06
Saanko muuten Keräilijä merkin? (:

Toivottavasti ei haittaa kun kirjoitin tämän tarinan etukäteen.

Montéa, osa 1
Istuimme tallihuoneessa, paikalla oli ihan mukavasti porukkaa. Lyhyt teoriasessio oli lopuillaan, kertasimme lähinnä montén perusteita ja lajissa käytettäviä varusteita. Nyt Katatu esittelisi meille varusteet ja näyttäisi, miten ”oikeat” montévarusteet puetaan ponin ylle. Kuitenkin kurssille sai osallistua normaaleilla varusteilla ja normaaleilla poneilla, sehän oli tarkoituskin, olihan kurssi avoin kaikille.
”Tässä on muuten pari harjoitusobersekkiä, joita saa lainata kurssin aikana”, Katatu sanoi. Hyvä, minä voisin lainata yhden niistä ja laittaarintaremmi, sillä Lavenka liikutti paljon päätään ratsastaessa.

Jippiii! Mieleni teki kiljua riemusta kun viiletimme pitkin ravirataa. Meneillään oli viimeinen kurssin tunti ja saimme ottaa leikkimielisen kisan, kuka olisi ensin maalissa. Nojauduin eteenpäin antaen tuulen viistää kasvojani. Maalisuora häämötti edessämme ja kannustin tammaa nopeampaan vauhtiin. En ollut ollenkaan yllättynyt kun se rikkoi laukalle, mutta muistin Katatun ohjeet ja sain sen hyvin pian takaisin raville, niin pian, ettei meitä olisi oikeissa kisoissa hylätty. Ylitimme maaliviivan toisina, enkä voinut pidätellä riemuani enää.
”Aivan mahtavaa”, hengähdin hidastaen poniani.
”Sanopa muuta!” Iitu oli yhtä hymyä Roxana Lilyn selässä. He olivat voittaneet kisan.
”Eikö sinua yhtään harmita, että shettis voitti sinut?” kysyin kiusoittelevasti Lavenkalta, joka oli connemaran poni. Eikä se mikään ihmekään ollut, että Iitu voitti, olivathan he ponin kanssa treenanneet montéa aikaisemminkin.
”Hienosti juostu kaikki”, Katatu tuli luoksemme.
”Toivottavasti kaikilla oli hauskaa”, hän jatkoi. Kaikki kurssilaiset nyökyttelivät myöntävästi. Pikkuhiljaa aloimme poistua raviradalta kohti tallia. Minun pitäisi vielä hoitaa Trevon. Vilkuilin Trevonin laitumen suuntaan, mutta en nähnyt oria. No, kaipa se oli jonkun puun takana, tuumin ja jatkoin kävelemistä kohti punaista tallirakennusta.

Sanat: 243

Vastaus:

150vr
Ei haittaa, vaikka teit etukäteen. :) Joo, saat Keräilijän! :D Lisäksi saat Mallioppilas-merkin

Nimi: Nala

30.05.2018 12:09
Palon jälkeen
Ensimmäinen maastoratsastus Lavenkalla. Olimme lähteneet tallin ohi kukevalle metsätielle, sillä maastoradalla oli meneillään maastoestetunti. Halusin aina ensimmäisellä ratsastuksella tutustua rauhassa hevoseen, tai tässä tapauksessa poniin. Liu’utin kättäni tamman harjan välistä ja pörrötin sitä. Lavenka vastasi pään ravistuksella. Ilma oli tuulinen, eikä sadetta oltu saatu kolmeen viikkoon. Hiekkatie pölisi kävellessämme pitkin tien reunaa. Lämpömittari oli näyttänyt +25 astetta meidän lähtiessä, joten olin valinnut polviin asti ulottuvat college-housut ja rennon t-paidan ratsastusasukseni. Oli kiva välillä ratsastaa kevyemmillä vaatteilla, lähes aina kun käytin ratsastusvarusteita. Nostaessamme raviin tomu pölisi jodhbureilleni. Onneksi tällä metsätiellä oli varjoisempaa, joten aurinko ei porottanut suoraan kohti. Tarkkailin ja kuulostelin ympäristöä koko ajan lintujen varalta. Vaikka linnut yleensä eivät liikkuneet tuulisella säällä, täytyi silti olla varovainen, haluaisin pystyä hidastamaan käyntiin jos jostain liihottaisi vaikka harakka. Lavenka pelkää lintuja, enkä yhtään ihmettele: pienenä sen kimppuun oli käynyt lintu. Toissapäivänä pelko oli tullut hyvin esiin kun olin juoksuttanut tammaa. Pyysin sen juuri laukalle kun varis liihotti istumaan aidalle. Tamma sai hepulin ja heitti monta korkeaa pukkia. En haluaisi joutua istumaan samanlaisessa pukkilaukassa sen selässä, sillä putoaisin aika varmasti.

Enää vähän matkaa tallille. Ratsastus oli sujunut hyvin, Lavenka sai laukata sydämensä kyllyydestä, eikä yksikään lintu ollut lentänyt ylitsemme. Tunsin nuotion hajun nenässäni. Minun alkoi tehdä mieli paistettua makkaraa. Hetkonen, nuotion haju? Terästäydyin ja haistelin ilmaa. Ei nuotion, vaan tulen! Kannustin Lavenkan raviin, eteenpäin tiellä. Pian näin savuavan pensaan. Voi ei, metsäpalo! Näin, miten lieskat kasvoivat ja levisivät viereisen puun runkoon. Kannustin tamman laukkaan tiellä ja laukkasimme luvattoman lujaa takaisin tallille.
”Metsäpalo! Soittakaa palokunta!” kailotin laukatessani tallin pihalle.
”Mitä, missä?” Katatu nousi ylös penkiltä ja kaivoi puhelimen taskustaan.
”Tuossa ihan lähellä, tien laidassa. Noin kolme-neljäsataa metriä tallin tienpäästä”, kerroin puuskuttaen. Hyppäsin alas hevosen selästä ja jäin odottamaan kun Katatu puhui puhelimeen.
”Kummalla puolella tietä se oli?”
”Vasemmalla, kun lähdetään täältä päin”, sanoin. Mikä onni, että palo oli vastakkaisella puolella tietä, se ei leviäisi tallille. Tuulikaan ei puhaltanut tallille päin. Mutta tuuli pyörteili. Se voisi levittää tulen tien yli. Aloin pelkäämään, tilanne saattaisi äityä pahaksi.
”Tulisipa yhtäkkiä sade”, kuulin jonkun hoitajan rukoilevan ääneen. Katsoin taivaalle: ei pilven hattaraa, ei merkkiäkään sateesta. Säätiedotuksessa oli luvattu sateetonta vielä ainakin kahdeksi viikoksi ja tulenteko oli kielletty jo nuotiopaikoilla, laavuilla ja sen sellaisilla.
”Palokunta on tulossa. Olkaa valmiina siirtämään hevosia tien viereiseltä laitumelta talliin, mikäli tuli leviää tälle puolelle. Ja kertokaa tämä myös tallissa oleville”, Katatu sanoi ja lähti sitten juosten jonnekin.

”Rauhassa”, toppuuttelin Gabrielia, joka oli täysin paniikissa lähistöllä pörräävän helikkopterin takia. Palo oli levinnyt aika pitkälle metsään, joten sitä sammuttamaan tarvittiin helikopteria. Paloautoja oli saapunut useampi ja näin, miten vettä suihkutettiin ojien pientareille ja laitumelle. Lieskat olivat kuin olivatkin levinneet tallialueelle. Gabriel, Nico ja Lovaskaya olivat viimeiset hevoset, joita nyt oltiin viemässä kauemmille laitumille. Katsoin taakseni ja näin aitapaalun roihahtavan tuleen. Kumpa palon eteneminen saataisiin pian pysäytettyä.

”Tästä selvitään muutaman aitatolpan uusimisella”, Katatu sanoi tutkaillessaan vahinkoja. Tuli oli ehtinyt levittäytyä noin kymmenen metrin päähän laitumen puolelle. Luojan kiitos tallilla oli ollut paikalla tarpeeksi monta henkilöä, niin saimme siirretyksi hevoset ripeästi. Kävelimme nokista maata pitkin katsomaan metsää.
”Tälläistä tuhoa voi yksi tupakantumppi saada aikaan”, Samatha sanoi pettyneenä katsellen metsää. Edessämme oli nokinen, savuava aukio. Muutama nokinen puunrunko, kantoja ja savuavia puunvesoja. Siinä kaikki, mikä oli jäänyt jäljelle. Kaikki seisoivat hiljaa. Joku ohikulkija oli heittänyt tumpin autostaan, ja tietenkin se oli saanut paljon aikaan, sillä nyt oli aivan rutikuivaa.
”No, jotain hyvää tässäkin”, Katatu aloitti. Katsoimme häntä äimistyneinä. Hyvää?
”Olin kaavaillut tähän maastorataa tai muuta ratsastusaluetta. Nyt ei tarvitse maksaa hakkuista. Toisaalta puutavarasta olisi saanut rahaa, mutta turha sitä on jossitella”. Ratsastusalue? Mahtavaa! Katsoin palanutta kohtaa: leveyttä ja pituutta oli monia kymmeniä metrejä, maasto oli kumpuilevaa ja paikalla oli kiviä ja puita sopivina esteinä.
”Paikka voisi sopia myös valjakkoajoon”, totesin. Yhdistetty maastoeste- ja valjakkoajorata kuulosti hyvältä vaihtoehdolta. Vastaukseksi sain nyökyttelyjä.

Sanat: 622

Vastaus:

300vr

Nimi: Nala

29.05.2018 20:53
Tapaaminen
”Hei, kuka sinä olet?” kysyin tytöltä, joka harjasi käytävällä Hunteria.
”Olen SilverMeadow, tulin vasta tänne tallille”, tyttö sanoi.
”Hauska tutustua, olen Nala. Hunter oli ennen minun hoidokkini, onko se nyt sinun?” kysyin siirtyessäni silittämään hevosen päätä.
”Kyllä”, tyttö sanoi taputtaen hevosta. Kivi vierähti sydämeltäni, sillä SilverMeadow vaikutti luotettavalta, juuri sopivalta hoitajalta Hunterille.
”Voisitko esitellä minulle paikkoja, en edes tiedä, mistä löytyy ratsastuskenttä?”
”Tottakai voin, mennäänkö sitten kun olet saanut harjattua Hunterin? Vai oletko lähdössä ratsastamaan?”
”Mennään vaan. En, minulla ei ole vielä varusteita sille”, SilverMeadow laittoi Hunterin karsinaansa. Esittelin ensin tallia.
”Tässä on satulahuone, kuten huomaat, jokaisen hevosen varusteille löytyy omat paikat ja voit säilyttää myös kaapissasi joitain tavaroita”, selitin näyttäen hänelle huonetta. Siirryimme tallihuoneeseen: ”täältä löytyy mikro ja astioita, joita saa vapaasti käyttää, ja sohvalla voi ottaa vaikka torkut, jos alkaa väsyttämään”.

”Onpa mahtava paikka!” SilverMeadow ihasteli esittelykierroksen päätyttyä. Olihan se, ei sitä käynyt kieltäminen. Moonlight oli eittämättä upein talli, minkä tiesin.
”Voitko näyttää minulle hoitohevosesi?” hieman minua nuorempi tyttö kysyi.
”Miksipä ei. Olen juuri vaihtanut hoidokkejani, joten en ole vielä kovin hyvin tutustunut uusin hoitsuihini. Kuten tiedät, Hunter oli aiemmin hoidokkini”, selitin meidän kävellessä Lavenkan tarhalle.

”Kiitos tosi paljon kun esittelit minulle paikkoja! Voitaisiinko mennä joskus yhdessä ratsastamaan?” SilverMeadow kysyi.
”Tottahan toki! Olisi kiva saada ratsastusseuraa, treenaan tosi usein nimittäin yksin”. Tässä kohtaa tiemme erosivat, sillä uutta tallilaista tultiin hakemaan. Sanoimme heipat ja sovimme tapaavamme huomenna ennen ratsastustuntia. Nyt minua odotettaisiin maastoestetunnille. Olin edellispäivänä auttanut agilitytunnilla, ja Katatu sai minut taivuteltua itse tunnille. En edes muista, milloin olisin osallistunut ratsastustunnille. Voisiko olla, että minua jopa jännitti hieman? Avasin Eternalin karsinan oven ja raudikko tunki suoraan syliini, kuin pieni koiranpentu.
”No hei, minullakin oli ikävä”, sanoin, vaikka olin vasta tunti sitten hakenut sen sisään.

”Ok, no ei voi mitään. Joo, nähdään ensi viikolla”, kuulin Katatun lopettelevan puhelua. Viimeistelin juuri Eternalin häntää kun nainen tuli karsinan kohdalle.
”Hei. Kuule, olisiko mitenkään mahdollista, että tulet sittenkin estetunnille? Yksi ratsastaja ilmoitti olevansa kipeä ja olin suunnitellut täydellisiä parijakoja ratsukoille”, Katatu kysyi anelevasti.
”Hmm, miksipäs ei”, katsoin Eteä, jonka harja ja häntä olivat letitettyjä. Tiesin jo, etten menisi sillä hyppäämään, vaan Rothamsilla. Olisi jo korkea aika testata hevosta. Hyvä, minä ehtisin nippa nappa estetunnilta maastoestetunnille, jota Samatha vetää.

”Nala, Miisa ja Emmi samalle ympyrälle, muut toiselle”, Katatu sanoi. Hän asetteli molempien ympyröiden kaarelle puomit.
”Ratsastamaa tolppien välistä ja puomin yli, muistakaa pitää hevonen hieman vasemmalle taivutettuna koko ajan. Liikumme ravissa”. Iso ori allani otti pitkää askelta. Tunsin ison eläimen voiman sen ravatessa ympyrällä. Rotarissa todellakin oli ainesta, tiesin sen jo, ennen kuin olimme hypänneet yhden yhtä estettä.

”Hyvä, sitten voitte nostaa laukan ja ratsastaa radan vuoron perään”, Katatu ohjeisti kun kellään ei ollut mitään kysyttävää. Minä ja Rotari olimme toisena vuorossa. Eerikan vuoro oli ensin. Pidätin hevosen ja katsoin vielä kerran, miten rata meni. Raudikko allani valpastui, höristi korvansa eteenpäin ja alkoi steppailemaan paikallaan.
”Sooh, pian on sinun vuorosi”, hyssyttelin hevosta. Jouduimme ratsastamaan voltin ennen radalle lähtöä, sen verran ori oli liikkunut eteenpäin – emme olisi saaneet laukka-askelia sovitetuksi ensimmäiselle esteelle. Laukka nousi ja töminä raikasi maneesissa. Jouduin tekemään paljon puolipidätteitä ja keskittyä toden teolla hevosen ohjaamiseen ja hillitsemiseen.
”Ohhoh, silläpä on menohaluja”, Katatu totesi meidän ylitettyä toisen esteen. Rotari huiskautti häntäänsä napakasti ja kiristi askeleitaan seuraavalle esteelle. Se kantoi päätään korkealla viimeiset askeleet ennen hyppyä ja ponnisti komealla ilmavaralla yli.

”Se meni hienosti”, kehuin hevosta kun koitti loppukäyntien aika. Rotarin kaula oli hieman hikinen, joen ainakin olin ratsastanut kunnolla. Suuntasin ajatukseni jo tulevaan maastoestetuntiin ja kysyin Katatulta, voinko mennä lyhyemmät loppukäynnit ehtiäkseni tunnille. Sain luvan ja pian jo lähdinkin talliin.
”Minäkin olen tulossa tunnille”, sanoin taluttaessani Rothamsin sisään talliin. Samatha oli juuri sanonut lauseensa loppuun. Tallissa kävi melkoinen hyörinä kun tuntilaiset laittoivat hevosiaan valmiiksi. Suurin osa oli jo suitsien laitossa.
”Voisitko millään auttaa minua? Minun pitäisi varustaa Eternal ja purkaa Rotari yhtä aikaa”, katsoin pyytävästi Samathaa.
”Kyllä se onnistuu, mene sinä vain laittamaan Eteä, minä huolehdin Rotarista”, Samatha sanoi ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.
”Kiitos”, sanoin ja kävelin reippaasti hakemaan Eternalin varusteita.

”Antakaa napakasti pohkeita, jos tuntuu, että hevonen kieltää”, Samatha kertasi perusasioita meidän ollessa radalla. Olimme juuri alkamassa hyppäämäään.
”Ratsastakaa jokainen ensin vuorollaan nämä kuusi estettä, niin annan teille yksittäin palautetta”.
Tällä kertaa minä ja Eternal olimme viimeisiä. Katsoin muiden suorituksia hajamielisenä, sill minusta tuntui, kuin olisin unohtanut jotain hyvin tärkeää. En saanut päähäni mitä, ennen kuin tuli vuoromme. Nostimme käynnistä suoraan laukan ja ohjasin hevosen ensimmäiselle tukkiesteelle. Ponnistuksessa muistin, mitä olin unohtanut. Satulavyö! Jouduin ottamaan tukea hevosen säästä laskeutuessamme alas, sillä satula oli luiskahtanut kymmenisen senttiä oikealle päin.
”Äsh! Miten saatoinkaan unohtaa”, sätin itseäni kun ohjasin Eten pois radalta.
”Unohdin kiristää satulavyön”, totesin. Samatha tuli auttamaan satulan korjaamisessa ja satulavyön kiristämisessä.
”Noniin, sitten uusi yritys”. Tällä kertaa kaikki sujui mallikkaasti. Oli ihanaa jälleen päästä Eternalin selässä maastoesteradalle.

Sanat: 786

Vastaus:

300vr, kivan perusteellinen tarina. :)

Nimi: Nala

27.05.2018 14:35
Kehitystä todellakin tapahtuu
Viime päivät olivat olleet todella rankkoja. Olin treenannut hevosteni, eniten Morozin kanssa lähes yötä päivää. Kevät oli taittunut kesään useampi viikko sitten, viljapellot orastivat, voikukat kukkivat ja sää oli välillä tukahduttavan lämmin. Onneksi tallialueelle pääsi koko ajan pieni tullenvire. Moroz oli edistynyt jonkin verran. Eilen olimme testanneet kentällä sille kärryjä perään, tosin kukaan ei ollut kyydissä. Tänään menisimme raviradalle, Samatha tulisi auttamaan. Ohjasajaisin Morozia ensin kärryjen kanssa Samathan taluttaessa sitä. Jos kaikki sujuisi hyvin ja voisin olla varma, että hevonen kuuntelee ohjaustani minun istuessa kärryillä, kiipeäisin kyytiin. Suin Morozia Arashilta jääneellä keltaisella kovalla harjalla. Tallikäytävä oli hiljainen, kuului vain hevosten tyytyväistä puhinaa. Kimo hevonen seisoi tarkkaillen, mutta ei kuitenkaan häärännyt, kuten yleensä. Luottamus välillämme kasvoi päivä päivältä, hitaasti, mutta varmasti. Takapakkia ei onneksi (vielä) ollut tullut, joten pyrin viettämään niin paljon aikaa hevosen kanssa kuin mahdollista ja olla sen luottamuksen arvoinen. Samatha ei ollut vielä tullut tallille, joten juoksuttaisin Morozilta ensin enimmät energiat pois. Suosimme treenaamista aikaisin aamulla ja myöhään illalla, sillä silloin ei ollut niin kuuma. Päivät ja illat piti käyttää tallitöiden tekemiseen, joita ei onneksi kertynyt niin paljon kuin keväällä kurakeleillä – ei ollut mutaisia hevosia puunattavana.

”Muista sitten, että menemme vain käyntiä, en halua, että Moroz lähtee pinkomaan täysillä ympäri rataa minun roikkuessa perässä”, muistutin Samathaa. Nainen nyökkäsi. Asetuin pitkien ohjien päähän hevosen ja kärryjen taakse. Muuten voisin jo nyt istua kärryille, mutta haluasin olla varma, että kaikki sujuisi hyvin. Eilettäin hevonen oli vetänyt kentällä ympyröitä ja kiemmuroita saatuaan kärryt perään. Koska hevosella ei kenties koko Moonlightissa asumisen aikana ole ollut omaa hoitajaa, sen liikutus oli jäänyt huomattavasti vähemmälle. Minun onnekseni ravuri oli tänään päättänyt olla tyyni, kentien viimepäivien rasittavien treenien väsyttämänä. No, ainakaan se ei ollut niin väsynyt, ettei olisi jaksanut tänään treenata. Täytyi pitää mielessä, että se voisi milloin vain, äkkiarvaamaatta, päättää haluavansa juosta. Kahden kokonaisen onnistunneen kierroksen jälkeen tunsin, että hevonen alkoi kyllästyä.
”Enköhän voi jo nousta kärryille?” kysyin siirtyen hevosen vierelle.
”Joo, se olisi hyvä, Morozin keskittyminen alkaa hieman herpaantua. Vaihdoimme tilalle ajo-ohjat ja kipusin kärryille Samathan pidellessä Morozia aloillaan. Kun istahdin penkille, hevosen korvat kääntyivät nopeasti taakse, mutta nosti ne sitten pystyyn. Näin sivusta, miten sieraimet vuoroin suurenivat, vuoroin pienenivät. Nyt täytyisi olla tarkkaavainen. Otin ohjat kunnolla napakasti käteeni ja terästin tarkkaavaisuuttani.

”Hienoa!” kehuin oria sydämellisesti. Olimme ravanneet omatoimisesti kokonaisen kierroken ja olin saanut pidettyä Morozin hallinnassa. Käynnille sitä en kuitenkaan saanut, joten Samatha oli valmiina nappaamaan ohjista, jotta ori saatiin pysähtymään.
”Tämä riittää tältä päivältä”, sanoin Samathan avatessa portin. Tunsin, miten hevonen muuttui entistä räjähdysalttiimmaksi, joten hyppäsin pois kärryiltä ja menin toiselle puolelle taluttamaan. Liikuimme puolijuoksua tallille, harjauspuomille.
”Sehän meni kaikin puolin hyvin”, sanoin tyytyväisenä meidän riisuessa varusteita. Tiesin, että seuraava kerta ei välttämättä menisi niin hyvin, joten otin tästä kerrasta kaiken irti.

Vastaus:

Sanat: 452 ;DD

220vr

Nimi: Nala

23.05.2018 21:07
Virhekö?
”Voi elämän kevät!” Epäilys valtasi minut välittömästi. Olin ilmoittautunut Morozilla reilun viikon päästä järjestettävien kisojen raviluokkaan. Olin saattanut tehdä ison virheen. Eihän hevonen antanut edes kiinni!
”Kärsivällisyyttä”, kuulin Samathan kannustavan vierestäni. Olimme jahdanneet hevosta ties kuinka kauan. Herkut, rapiseva kauraämpäri, mikään ei tepsinyt. Lysähdin maahan väsyneenä. Yhtäkkiä kirosin mielessäni sitä henkilöä, joka päästi orin näin isolle laitumella.
”Shh”, kuulin Samathan äänen. Tiesin, että minun piti olla liikkumatta. Pian tunsin jonkun puhaltavan ilmaa selkääni. Oliko se? Voisiko se olla? Pian harmaa turpa työntyi olkapääni yli. Vaistomaisesti käteni lähti nousemaan ylöspäin ja ennen kuin ori ehti reagoida, riimunnaru napsahti kiinni riimun renkaaseen. Mieleni teki hihkaista voitonriemuisena, mutta tyydyin vain nousemaan rauhallisesti ylös, etten olisi hermostuttanut oria. Käännyin rauhallisesti katsomaan hevosta. Moroz seisoi narun päässä hölmistyneenä siitä, että se oli hävinnyt taistelun. Se nyppäsi narusta napakasti pari kertaa, mutta en päästänyt irti.

”Täältä tullaan”, sanoin Samathalle, joka väijyi pyöröaitauksen portilla valmiina sulkemaan sen. Moroz otti viimeiset askeleet ravia ja nyppäsi sitten narun lähes irti kädestäni.
”Sooh”, sanoin hevoselle. Samatha oli sulkenut portin ja kantoi nyt juoksutusvarusteita hevosen luokse.
”Pitelenkö minä sitä?” hän kysyi. Nyökkäsin ja luovutin narun hänelle. Mielestäni oli tärkeää, että juuri minä varustin Morozin, muuten se ei tottuisi minuun. Pukiessani hevoselle apuohjia se esitti äänekkään vastalauseen, joten sujautin sille omenanpalan. Kiristin viimeiset hihnat ja otin juoksutusliinan käsiini. Samatha siirtyi aitauksen laidalle. Annoin Morozille luvan lähteä liikkeelle.

”Pärjäättekö te varmasti?” Samatha kysyi tehden lähtöä. Vastasin myöntävästi. Olimme juoksuttaneet Morozia vartin ja toisen mokoman olimme käyttäneet ohjasajoon. Samatha oli auttanut meitä aluksi, mutta Moroz oli alkanut ihme kyllä tottelemaan. Tällä hetkellä kävelimme pitkin aitausta, Moroz edellä ja minä perässä ohjaten sitä. Maiskautin ja ori lähti vastahakoisesti raviin. Korvat painuivat hetkeksi niskaan, mutta minun maiskauttaessa uudelleen ne nousivat höröön. Parin onnistuneen kierroksen jälkeen kehuin hevosta ja annoin sille sokeripalan palkaksi hyvin tehdystä työstä. Kiinnitin sen riimunnarulla aitaan ja otin varusteita pois. Irrotettuani apuohjat Moroz veti päänsä niin ylös kuin riimunnaru ylettyi.
”Jahas, ilmeisesti et pitänyt niistä”, juttelin hevoselle samalla rauhallisesti. Otin käteeni pölyharjan ja aloin liikuttamaan sitä pitkin hevosen karvaa. Seurasin koko ajan korvien ja lihasten liikkeitä. Moroz jännitti kylkiään, sillä se ei ollut kovin tottunut käsittelyyn. Minun täytyisi viikon sisällä päästä kärryille, se olisi nyt pääasia, ei kilpailujen voitto.

”Tuolla on uusi tarhasi”, sanoin hevoselle taluttaessani sitä kohti uutta, pienempää aitausta. Kimo ei ilmeisesti pitänyt ajatuksesta, sillä se löi jarrut pohjaan ja jäi katsomaan kohti entistä laiduntaan.
”Ei minulla ole joka päivä puolta tuntia aikaa jahdata sinua”, sanoin yrittäen saada hevosta liikkeelle, mutta se seisoi kuin naulattuna maahan. Yllättäen se nyppäsi kaikilla voimillaan narusta ja sydämeni pysähtyi. Apua. Se oli irti, ajattelin sumun läpi. Moroz otti kaiken irti vapaudesta ja ravasi häntä liehuen poispäin.
”Odota!” huusin sen perään. Kauhunhetki onneksi loppui, sillä ori pysähtyi entisen laitumensa portille. Kipitin äkkiä paikalle ja otin kunnon otteen narusta.
”Ei sinne”, sanoin ja käänsin hevosen päättäväisesti tarhaa kohti.
”Pääset kyllä laitumelle huomenna, mutta nyt menet tarhaan”, sanoin tomerasti. Vein hevosen ripeästi tarhaan, jonne se jäi katsomaan minua epäluuloisesti.
”Voi kyllä, juuri siellä sinä saat olla ensi yön”, sanoin keljuillen. Se ei mitä ilmeisimmin ollut tottunut näin päättäväisiin ihmisiin ja oli aivan pöllämystynyt. Nyhdin vehreää ruohoa aitojen ulkopuolelta ja annoin lohdutukseksi muutaman kourallisen Morozille. Se laski päänsä ja rupesi syömään heiniä, sekä antamaani ruohoa. Kävin hakemassa juoksutusvarusteet ja harjat pyöröaitauksesta ja vein ne paikoilleen. Aurinko oli jo alkanut laskea, mutta ehtisin vielä tutustumaan Rotariin pienen iltakävelyn avulla. Otin riimun ja narun ja otin orin karsinasta, johon olin sen aiemmin tuonut. Sain osakseni tavattoman iloisen hörähdyksen ja lämpimän puhalluksen kasvoilleni. Tämä hevonen oli todellakin täysin eri maata Morozin kanssa. Lähdimme ulos. Kävellessämme Morozin tarhan ohi, se nosti päänsä ja jäi hetkeksi katsomaan peräämme. Voisiko olla niin, että se olisi halunnut mukaan? Ilta-auringon säteet lankesivat tielle, joka kulki pellonviertä. Rotari kulki kuuliaisesti vieressä ja totutteli samalla sille uusiin maisemiin. Menimme perimmäiselle laitumelle, jonne Eternal oli väliaikaisesti siirretty. Hevoset kohtasivat toisensa jännittyneinä, mutta kohtaaminen meni onneksi hyvin. Jatkoimme raudikon kanssa kohti metsää. Hiekkatie pölisi kavioiden alla, sillä sadetta ei oltu saatu viikkokausiin. Siitä tulikin mieleen, että kenttää täytyisi kastella huomenna. Joku saisi kyllä auttaa minua siinä puuhassa, sillä Jari, joka yleensä hoiti homman, oli ulkomaanmatkalla ja Samatha aikoi pitää vapaapäivän. No, eiköhän hoitajista löytyisi joku innokas apulainen, ainakin toivoin niin. Pian käännyimme takaisin ja otimme vähän ravia. Rotarilla oli ihanat askeleet! En malttanut odottaa pääseväni sen selkään. Ehkä huomenna Morozin kouluttamisen jälkeen.

Sanat: 721

Vastaus:

300vr

Nimi: Nala

23.05.2018 15:41
Muutosten tuulet
En muista milloin viimeksi olisin ollut näin onnellinen ja surullinen – saati väsynyt yhtä aikaa. En ollut nukkunut silmäystäkään viime yönä: vuoroin olin kuplinut jännityksestä ja vuoroin olin katunut päätöstäni. Astelin sisään tutun tallin porteista ja nuuhkin raikasta aamu-ilmaa. Olinko sittenkään tehnyt oikean päätöksen? Uudet hevoset saivat yleensä niin nopeasti hoitajat, että olin joutunut varaamaan muutaman uuden hevosen edes näkemättä niitä. Entä jos ne eivät olisikaan sellaisia, kuin toivoin? Tilannetta ei ainakaan auttanut se, että Hunter seisoi ensimmäisessä tarhassa ja ravasi minua iloisesti vastaan.
”Hei poika”, sanoin kyyneleitä silmäkulmissani. Hunter ei tiennyt, etten enää ollut sen hoitaja. Minun tulisi valtava ikävä oria, mutta samalla minua hirvitti, ettei se oppisikaan luottamaan uuteen hoitajaan, jos se edes sellaisen saisi. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin kun kahmaisin hevosen pään syleilyyni:
”Anteeksi poika, minä en enää ole hoitajasi, minä en enää ratsasta sinulla.” Hunter tönäisi minua päällään kuin sanoakseen: ”Ei se mitään, ethän kuitenkaan ole lähdössä tallilta, näet minua vielä”. Samassa takaani kuului kröhäisy. Kuivasin nopesti kyyneleeni ja käännyin katsomaan. Se oli Katatu, pitkä, solakka tyttö letitettyine hiuksineen.
”Ai moi”, sopersin yhä itku kurkusssa.
”Hei. Voin näyttää sinulle uudet hevoset sitten kun olet valmis”, hän sanoi aidosti hymyillen, mutta tunsin myös hänestä huokuvan empatian.

Huoleni oli ilmeisesti ollut turhaa.
”Onpa se iso”, hihkaisin katsellessani upeaa raudikkoa. Todellisuudessa se ei varmaan ollut Arashia korkeampi, mutta se ainakin näytti siltä, sillä se oli laihempi. Korostihan laihuus ihmiselläkin tämän pituutta. Hevonen tuli pää ylhäällä, viisas ilme silmissään luoksemme.
”Rothams”, huokaisin ääneen ojentaen käteni. Ilme hevosen silmissä kirkastui ja se tunki päänsä heti syliini. Meistä tuli heti kavereita. Rapsuttelin hevosta hetken ennen kuin jatkoimme viereiseen tarhaan, jossa seuraava uusi hoidokkini jo olikin.
”Trevon!” Katatu vihelsi. Hevosen pää nousi, mutta laskeutui sittten saman tien syömään ruohoa.
”Jahas, nyt täytyy ottaa kovat keinot käyttöön”, nainen jatkoi. Mitäköhän hän oikein tarkoitti?
”Trevon! Minulla on porkkana!” Katatu huusi. Ruunikko viskasi päänsä ylös ja hirnahti. Sitten se tuli kiitoravia luoksemme.
”Heh, tämä temppu toimii aina”, Katatu sanoi ojentaen surkean, pienen porkkananpalasen taskunsa pohjalta. Hän hymyili hevoselle kiusoittelevasti. ”Holstein, ori”, kertasin mielessäni. Lihaksikkaampi tapaus kuin viereisessä tarhassa oleva Rotari.

”Morozin varmaan tunnistatkin, voit käydä tervehtimässä sitä myöhemmin”, Katatu sanoi ja ohjasi minut tammalaitumille päin. Näin sen heti: mustaharjaisen, hieman hopeanhohtoisen ponin. Kyllä, kuulit oikein, PONIN. Tämä tässä on Lavenka, connemaranponitamma. Ensimmäinen tamma sitten Papillionin jälkeen. Hymyilin ponille, joka laukkasi harja hulmuten ensin hieman kauemmas meistä, mutta tuli sitten portille heittäen pukin.
”Luulin ensin, että olet sairas kun halusit luopua Hunterista ja Arashista. Ja sitten vielä halusit ottaa hoidokiksesi tamman, ja vieläpä ponin?!” Katatu kertoi nauraen. Hän oli oikeassa, oli outoa minulta, että aloin hoitamaan tammaa. Tähän mennessä kaikki hoidokkini olivat olleet oreja kahta lukuun ottamatta.
”Ajattelin, että tuo mukavaa vaihtelua kun jengiin kuuluu tamma, pitkästä aikaa. Ja, no, Lavenka kuulosti kaikin puolin kivalta hevoselta. Siis ponilta. Niin, ja poni. Eihän se nyt sentään kovin pieni ole”, puolustelin mittaillessani Lavenkaa katseellani. Noh, olihan se pieni rääpäle puoliveristen ja täysiverisen rinnalla. Mutta ei anneta sen haitata asiaa.
”Ehkäpä minusta tulee ehta poniratsastaja”, virnuilin.
”Hah, sen päivän kun näkis!” Katatu sanoi ja purskahdimme molemmat nauruun. Lavenka katsoi meitä hieman kummastuneena. Olivatko nuo ihmiseet seonneet, vai mitä he käkättivät?

”No hei vaan sinullekin” sanoin yrmeän näköiselle kimolle, joka seisoi takapuoli minuun päin, luimien. Morozin tapaaminen on aina niin iloista: hevonen vetäytyy kauas minusta ja tuhahtelee välinpitämättömästi.
”Sinun täytyy oppia sietämään minua, olen nimittäin uusi hoitajasi”, sanoin hevoselle voitontahtoisesti. Vastaukseksi sain mulkaisun. Yritin vielää hetken saada hevosta tulemaan luokseni, mutta se ei hievahtanutkaan. Saattaisin tarvita apua sen kanssa. Ehkä se suhtautuisi paremmin Samathaan? Pitäisi kysyä häneltä, kunhan mokoma tulisi tallille. Vilkaisin rannekelloani: nainen oli jälleen varttitunnin myöhässä. Menin jo talliin aloittelemaan töitä. Arashi odotti minua iloisena karsinassaan, samoin Thunder, valmiina syömään aamuheinät. Shayne torkkui karsinansa peränurkassa. Voi teitä rakkaat hevoset, en ollut enää hoitajanne.

Sanat: 624

Vastaus:

300vr :3

Nimi: Nala

23.05.2018 15:34
Siirtäisin yhteisistä ravivarusteet Morozille, kärryt sinisinä. (:
P.S. Saanko miljonäärimerkin?

Vastaus:

Ok. :)
Joo, saat!

Nimi: Nala

10.05.2018 20:44
Pyramidit
”Missä ihmeessä olemme?” kysyin ääneen ratsastaessani Hunterilla rutikuivalla hiekka-aavikolla. Näin ainoastaan kaukana kohoavat, silmänkantamattomiin jatkuvat dyynit ja kaksi pyramidiä.
”Vilkaistaanko pyramidia lähemmin?” Ratsastimme suuremman pyramidin luo ja olin näkevinäni vilauksen ratsukosta kurkistaessani oviaukosta.
”Hei, onko siellä joku? Odota, voitko neuvoa tietä?” vastaukseksi sain kavioiden kopsetta. Nappasin soihdun seinältä ja ratsastin sisään. Pimeys ympäröi meidät kun käännyimme kulman taakse. Pian silmäni alkoivat tottua pimeään ja valaisin seiniä soihdulla. Seinät olivat täynnänsä maalauksia hevosista ja ratsukoista. Maalaustyyli oli todella vanhaa ja muistutti minua faaraon aikaisista seinämaalauksista, joita olin nähnyt historiankirjassa.
”Kuinkahan vanha tämä pyramidi on?” ihmettelin taas ääneen. Tomuisia hämähäkinseittejä oli siellä täällä, mutta hämähäkkejä ei onneksi näkynyt missään. Värisin inhotuksesta: entä jos jossain oviaukossa roikkuisi iso, inhottava karvainen hämähäkki. Hetken minun teki mieli kääntyä takaisin, mutta uteliaisuus voitti. Ai niin! Minnekköhän se ratsukko oli mennyt? Tähyilin lattiaa ja erotin heikkoja kavionjälkiä. Tulimme oviaukkoon, josta haarautui kaksi eri reittiä. Hunter haisteli ilmaa pysähtyessämme ja näytti olevan enemmän kiinnostunut vasemmalle haarautuvasta reitistä.
”Menivätkö he sinne?” lähdimme etenemään vasemmalle. Taisimme osua oikealle reitille, sillä kuulin edestämme vaimeaa kavionkopsetta. Vai kaikuivatko Hunterin askeleet vain seinillä? Sain pian vastauksen, sillä nyt edessämme seisoi ratsukko. Hevonen oli sysimusta ja ratsastajalla oli päällään hupullinen viitta. Hän piteli soihtua ylhäällä ja katsoi minua pää kallellaan, ilmeettömästi. Olin juuri avaamassa suutani kysyäkseni apua. En kuitenkaan ehtinyt ennen kuin ilmoille kajahti karjaisu. Tomu ympärillämme alkoi pyörteillä ja teki hengitettävästä ilmasta raskasta. Erotin enää hädin tuskin ratsukkoa pölyn seasta ja Hunter alkoi joutua paniikkiin. Tiesin, että minun olisi pitänyt pysyä rauhallisena, etten olisi hermostuttanut hevosta enempää, mutta ajauduin paniikkiin viiman mylviessä ja pyörteen vahvistuessa. Samassa Hunter nousi takajaloilleen, niin korkealle, että pelkäsin sen kaatuvan selälleen. Laskeuduimme kuitenkin takaisin alas, mutta hevonen nousi välittömästi uudelleen pystyyn. Se oli menoa nyt, en pystynyt enää saamaan otetta vaan tömähdin kovaan maahan. Ilma pakeni keuhkoisani ja silmissäni sumeni. Kuulin kahden hevosen etenevän kavionkopseen.
”Hunter, älä mene!”

Yritin yskiä tomua pois kurkustani ja hiljalleen aloinkin saamaan henkeä. Silmiäni kirvelsi ja avatessani ne varovasti näin valoa. Näin auringonsäteen, joka paistoi sisään ikkunasta. Hetkonen, ikkunasta? Nousin istumaan ja tajusin olevani omassa makuupussissani tallin ylisillä. Annoin sykkeeni rauhoittua ja naurahdin sitten: se olikin vain unta, painajaista. Oikea, elävä Hunter odotti minua alhaalla tallissa. Se mielessäni lähdin kapuamaan tikapuita pitkin alas.

Sanat: 370

Vastaus:

220vr

Nimi: Nala

05.05.2018 09:29
Parasta aikaa; talliarki
Kippasin vitamiinikipon Thunderin ruoka-astiaan kaurojen sekaan. Tarkistin, että vesikuppi oli puhdas ja menin satulahuoneeseen siksi aikaa kun hevonen söi. Minulla olisi hyvin aikaa puhdistaa varusteita. Välillä tuntuu, että puhdistan varusteita joka päivä. No, sen siitä saa kun ostaa hoitohevosilleen läjäpäin varusteita. Tallilla ei ollut vielä ketään muuta tallityöntekijöiden ja minun lisäksi, olin taas aamusta liikkeellä. Ehtisin huoltaa varusteita hetken ennen kuin pitäisi ruveta viemään hevosia laitumelle. Päättäessäni, mitä piti puhdistaa, suoristelin omia varusteitani naulakoissa ja telineissä. Eternalin satula kaipaisi rasvausta, joten nostin sen siirrettävään satulatelineeseen. Irrotin satulavyön ja jalustinhihnat ja hain sitten kaapistani tarvittavat välineet. Pyyhin pölyt pois mikrokuituliinalla ja aloin rasvaamaan satulaa valjasrasvalla. Satula ei kaivannut tällä kertaa pesua, mutta nahka oli menettänyt kiiltonsa. Sain työskennellä rauhassa ja kuunnella hevosten rouskuttavan ruokaansa. Kun satula oli rasvattu puhdistin jalustinhihnat samalla tavalla ennen rasvausta. Lopuksi otin kangaspintaisen satulavyön ja totesin, että on parempi pestä se. Pyyhin vielä pölyt Eternalin omasta satulatelineestä ennen kuin laitoin satulan takaisin paikalleen. Otin jakkaralle laittamani satulahuovan, satulavyön ja Eternalin sekä Arashin ulkoloimet, sillä ne pitäisi pestä.

Heilautin jalkani mustan hevosen selän yli. Asetin jalkani jalustimeen ja otin kunnon ohjasotteen. Painoin pohkeitani kevyesti kylkiä vasten ja Thunder lähti käyntiin. Sen askeleet olivat pitkät ja hyvin kevyet. Rakastin Thunderin käyntiä, mutta ravin ja laukan kanssa oli eri tilanne. Ravi ja laukka pomputtivat aika paljon ja minulla oli kova työ löytää oikea istunta. Siksipä minun täytyisikin harjoitella oikeanlaista istuntaa. Eilen olin saanut koulutunnilla todella hyviä vinkkejä Katatulta istunnan parantamiseen. Kyllä se siitä! Keräsin ohjat käteen kevyelle tuntumalle kun olimme vaihtaneet suuntaa. Aloitimme taas tekemällä voltteja ja pysähdyksiä, sillä olin todennut ne parhaaksi tavaksi saada Thunder tottelevaiseksi ja taipuvaiseksi. Seurasin hevosen korvia ja kaulan liikkeitä sen kävellessä. Ori oli paljon ryhdikkäämmän oloinen kuin Arashi, joskin se johtui osittain siitä, että Thunder kantoi päätään hieman korkeammalla. Kun hevonen tuntui tottelevan hyvin, nostimme raviin ja kevensimme pari kierrosta. Sitten otin takaisin käynnille ja mietin tehtävää, jota voisimme tehdä. Jotain, missä pääsisin harjoittelemaan oikeaa istuntaa. Jos ravaisimme uralla, päädystä suoralle keskihalkaisijalle, jossa kokoaisimme muutaman askeleen ja sitten kääntyisimme päätyyn tullessamme toiseen suuntaan. Joo, aloittaisimme yksinkertaisesti.

Laukkasimme juuri kokorataleikkaata kun näin Samathan saapuvan tallille. Ai niin, mitähän kello oli? Tiesin, että minun pitäisi pian mennä auttamaan naista viemään hevosia tarhaan. Ratsastimme vielä hetken ennen kuin palasimme tallille.
”Huomenta!” Samatha tervehti meidän astuessa tallin ovesta sisälle.
”Huomenta, tulitkin vähän etuajassa”, sanoin katsoen kelloa.
”Joo, heräsin jostain syystä puolta tuntia aikaisemmin, eikä aamutoimissa mennyt tämän kauempaa. Voitaisiin lähteä maastoon kun ollaan saatu hepat ulos ja karsinat siivottua?” hän ehdotti.
”Kyllä se käy”, sanoin hymyillen. Availin satulavyön solkia. Thunder venytteli suutaan kun otin suitset pois sen suusta. Rapsutin sen poskea. Vein pikaisesti varusteet paikalleen ja tulin sitten harjaamaan hevosen.
”Black Makarovalle ja Mintylle pitää vielä laittaa loimi”, Samatha sanoi kun olin saanut Thunderin hoidettua. Tein työtä käskettyä ja pian jo veimmekin ensimmäisiä hevosia ulos. Aloitimme aina järjestyksessä viemään niitä, joiden laitumet tai tarhat olivat kauimmaisina. Urakkaan vierähtäisi hyvä tovi ja ensimmäiset hoitajatkin tulisivat vasta hetken päästä auttamaan. Arvioin, että meillä menisi kahdestaan varmaankin parisen tuntia laitumelle vientiin ja kaikkien karsinoiden siivoamiseen.

Leonardo seisoi pää pystyssä kärryjen edessä. Samatha oli varustanut itselleen Zanzibarin. Sitten maastoon! Olin miettinyt asiaa ja todennut, että Leolle tekisi hyvää, että sitä treenaa satunnaisesti myös maastossa ajossa, ettei aina tarvinnut pyöriä kentällä. Liikkeelle lähtiessämme istuuduin kärryille. Mahanpohjassani kaiversi pienen pieni jännitys, sillä en tiennyt, miten Leo tällä kertaa käyttäytyisi kärryjen edessä, ja vieläpä maastossa. Toisaalta Samathan seura rauhoitti minua.
”Hei, voinko minäkin tulla mukaan?” se oli Piku, joka tuli tallin ovesta Grandin kanssa.
”Joo tule vaan!” huikkasin tytölle. Joukossa olisi aina turvallisempaa ratsastaa – tai ajaa. Lähdimme yhdessä kohti metsätietä iloisesti jutellen. Juttelimem niitä näitä: hevosista, unista, koulusta, milloin mistäkin. Hyvälle pohjalle saapuessamme otimme ravia. Leonardo lähti heti tietysti laukkaan, mutta sain sen hillittyä muutaman metrin jälkeen.
”Leolle on vähän kertynyt menohaluja, koska sillä on ollut taukoa”, sanoin naureskellen. Voisimme antaa Leon laukata myöhemmin, olihan se vaunuajohevonen, eikä ravuri. Suorarunkoiset männyt ja varvikko vilisivät ohitsemme meidän ravatessa metsätiellä.

”Sepä oli hauskaa!” Piku sanoi halaten Grandin kaulaa.
”Niin oli”, sanoin hymyillen ja laskeuduin kärryiltä. Maastoreissu oli sujunut hyvin, vaikka Leoa pitikin jatkuvasti kontrolloida ja olla valppaana, ettei se saisi päähänsä jotain typerää. Toisaalta toiset hevoset olivat tuntuneet rauhoittavan sitä, kunhan ”herra johtaja” sain mennä edellä. Olisi ollut kauhistuttavaa jos olisimme olleet Leonardon kanssa jonon hännillä ja se olisi saanut päähänsä, että sen täytyi voittaa muuta! Onneksi kaikki oli mennyt hyvin, ja nyt hoitaisimme hevoset pois. Sen jälkeen menisin katsomaan ratsastustuntia. Minun täytyi myöntää, että arki tallilla oli varmaankin paras tapa viettää aikaa.

Sanat: 746

Vastaus:

300vr

©2018 Virtuaalitalli Moonlight - suntuubi.com